Muista nauttia!

Niin, muutaman kerran olen sairauslomani aikana kuullut tuon. Ensimmäisen kerran työkaverini kehotti minua nauttimaan vapaasta kun piipahdin töissä sairauslomani alussa. En osannut sanoa tuohon mitään. Viiemeisin kerta oli hiljattain kun sain viestin tuttavalta. Hän kysyi siinä, että olenko nyt "nauttinut" olostani. Nauttinut? Mistä?? 

Ymmärrän hyvin, että masentunut on yksi niistä vaikeimmista kohdattavista. On varmasti vaikea keksiä hyvää sanottavaa tai kannustaa oikein. Mutta toisaalta, mitään ei tarvitse sanoa. Se on monessa tilanteessa melkein parempikin kuin ajattelematon kommentti. Ja nimenomaan ajattelematonta se minusta onkin, että masentuneen kehotetaan nauttimaan. 

Välillä huvittuneenakin olen miettinyt, että mistä tarkalleen minun kuuluisi nauttia nyt. Uupumuksesta ja siitä, etten jaksa tehdä juuri mitään? Siitä että joskus suihkussa käynninkin siirrän seuraavaan päivään vain koska en kykene menemään suihkuun? Voisinko nauttia vaikeudesta hengittää tai kun tunnen sydämen sekoilevan rytmin? Ehkä jatkuva päänsärky voisi olla aihe nautintoon? Tai kun muistini pätkii ja tunnen itseni välillä idiootiksi haahuillessani vaikkapa kaupassa etsimässä jotain, jonka jo unohdin?

Elämä masentuneena ei ole nauttimista. Toisaalta, eipä masentunut kykenekään nauttimaan asioista kuten terveenä. Minusta se on kuitenkin paljon, jos jonain päivänä ei tunnu niin pahalta. Sellainen päivä, jolloin ei olekaan fyysisiä oireita, on oikeastaan tosi hyvä päivä. Silloin ei haittaa vaikka henkisesti olisikin aika loppu.

Elämästä ei ehkä pysty nyt nauttimaan, mutta minun kohdallani se ei onneksi tarkoita sitä, että ajatukset olisivat vain negatiivisia. Mielestäni olen kyennyt näkemään sen valoisan puolen monessakin tilanteessa, mutta silti en nauti. Valitettavasti. Eikä se ole oma päätökseni. 

Monesti olen kuullut myös sen, ettei ajattelemattomia kommenteja kannata kuunnella tai ettei niitä kannata ottaa tosissaan. Totta varmaan. Sen ensimmäisen ja toisenkin pystyy kyllä nielemään, mutta seuraavissa alkaa tekemään jo tiukkaa. Nyt huomaan, että pinnani kiristyy aika nopeastikin jos minua neuvotaan mitä voisin tehdä että voisin paremmin. En enää jaksa kuunnella ohjeita ja neuvoja, vaikka tiedän niiden tarkoittavan hyvää. 

Mutta luulisi, että joku vastuu on kommentin sanojallakin. Aivan kuin masentunut ei itse tietäisi peruskeinoja parantaa oloa. Ihan kuin minullekin olisi uusi tieto se, että raitis ilma auttaa, luonnossa kannattaa viettää aikaa ja että on hyvä ottaa ihan rennosti. 

Googlettelin huvikseni ja löysinkin paljon juttuja siitä, mitä ei kannata masentuneelle sanoa. Niitä on näköjään ollut eri lehdissäkin. Luulisi siis tiedon olevan helposti käsillä, jos haluaa tietää kuinka auttaa. Mutta silti niitä sammakoita pompsahtaa tämän tästä. No, ehkä oma lyhentynyt pinna alkaa näkyä. Ehkä sanojat oppivat, vaikka kantapään kautta sitten, ettei kaikkea mieleen tulevaa kannata sanoa ääneen. Välittää voi kuitenkin vain olemalla elämässä, sanomatta sanaakaan. 

Kun toinenkin oireilee

Viime viikko meni todella sairauslomalla ja tämä viikko tuntuu olevan samanlainen. Mielelläni vain lepäisin ja nukkuisinkin. Yleensä olen yrittänyt puuhastella edes vähän. Vaativa kun olen. 

Pitkienkään unien jälkeen ei olo tunnu kovinkaan virkeältä. Siinä vaiheessa päivää kun on virkeimmillään, alkaa jo pimentymään... niin, syksy! Se niin pitkä ja pimeä jakso, jonka välillä tekisi mieli skipata. Ehkäpä käyn hakemassa ulkovarastosta kirkasvalolampun ja koitan sillä saada puhtia edes pysyä hereillä. Tai sitten vedän peiton korville ja vaivun talviunille. 

Olen kuitenkin iloinen siitä, että mieheni lauantaisen uupumisen jälkeen hänen vointinsa on ollut paremman tuntuinen. Hän onneksi kävi maanantaina lääkärissä ja ymmärtää, että itsestään huolehtiminen on täkeää. Se on tärkeää erityisesti nyt kun minä sairastan. Hän totesikin, ettei halua sellaiseksi mitä minä olen. Jos siis en muuhun pysty tällä hetkellä, niin voin olla ainakin se varoittava esimerkki siitä, mitä seuraa kun uupuu liikaa ja sairastuu. Vielä meitä ei ole täällä kahta saikkulaista, toivottavasti ei koskaan olekaan. 

Laskeskelemme rahoja ja mietimme jos meitä vaikka onnistaisi päästä hetkeksi pois. Lentää vaikka vain pariksi päiväksi jonnekin kauas arjesta. Se tekisi hyvää ja varsinkin nyt kun meitä on jo kaksi enemmän tai vähemmän uupunutta. Ensi viikolla ehkä mieheni pääsee pitämään viimeisen kesälomaviikkonsa, joten silloin ajallisesti se saattaisi onnistua. 

Mutta se raha... Sanotaan, ettei raha tee onnelliseksi, mutta melkeinpä väitän ettei se aivan paikkaansa pidä. Kyllä se siihen ainakin paremmat mahdollisuudet antaa.

Tarttuvaa?

Eilen oma onnistuminen sai hetken hyvälle mielelle. Iltakin meni rattoisasti kotisohvalla telkkaria katsellen. Mutta enpä olisi arvannut, että tänään päivä alkaakin toisin. Väsyttää ja päätä särkee, mutta se on sitä tavallista. Siihen olen jo lähestulkoon tottunut. 

Siihen en kuitenkaan ole tottunut, etten olekaan enää ainoa tässä taloudessa... tänään toisen kerran parin viikon sisään, mieheni oireilee. Hän oireilee jo toistamiseen olemalla aika huonossa kunnossa. Ensimmäisen kerran syvä uupumus, huono olo ja palelu toistuu ja nyt hän on petipotilaana. Mutta onneksi nukkuu. Onneksi kerää voimia ja toipuu, vaikka kertoikin hereillä ollessaan kuinka pää käy täydellä teholla ja työasiat pyörii pyörimistään mielessä. 

Viime kerralla mieheni nousi vasta kuuden maissa illalla ylös. Silloin hän ensimmäisen kerran pystyi syömään ja illalla hän jopa jaksoi olla kanssani valveilla. En odota tältä päivältä muuta, toivon vain että hän saa levättyä riittävästi ja nollattua mielensä. Nyt kun tietäisi muuten mitä tehdä. Kun tietäisi, millä voisin mieheni säästää tältä mitä itse käyn läpi. Olenko minä vienyt miehenikin pohjalle? Jos olen, olisinko voinut sen jollain estää..? 

Ehdotin, että maanantaina voisi olla hyvä piipahtaa lääkärissä. En tiedä onko yleistä miesten keskuudessa, ettei lääkäriin lähteminen ole kovin helppoa. No, toisaalta itsekin venytin sitä peloissani pitkään. Mutta nyt minä olen ainakin se varoittava esimerkki siitä, mitä voi tapahtua jos ei ajoissa hakeudu hoitoon. Vielä saattaa vaikka viikonkin lepo auttaa. 

No, nyt ei auta kuin odottaa. Odottaa ja toivoa parasta. Se tuntuukin niin kliseeltä ja jopa typerältä. Ihan kun tässä voisi elää normaalisti ja vain huomata jossain vaiheessa, että asia onkin ratkennut tavalla tai toisella. Mutta muitakaan vaihtoehtoja ei taida olla. Pienen ihmisen pyyntö yläilmoihin kai riittää?