Heittäytymisen aika?

Viikko sitten sain postia kuntoutustuesta. Kirjeen, jossa kerrottiin että hakemustani esitetään edelleen hylättäväksi ja että asia on siirretty muutoksenhakulautakunnalle käsittelyyn. Silloin tuntui, että se jotenkin edes turvallinen pohja, jolla sillä hetkellä seisoin, katosi. Juuri kun olin saanut rakennettua luottamusta tulevaan, minut ravisteltiin hereille todellisuuteen. 

Viikossa on ehtinyt ajatella paljon. Vaikka osan aikaa selvästi pakenen todellisuutta vaikkapa nettiin, on välillä tullut pysähdyttyä pohtimaan keinoja. Olen puntaroinut eri koulutusmahdollisuuksia ja työvaihtoehtoja, mutta aina ajaudun umpikujaan. Yksinkertaisesti en tiedä edes itse, olenko siinä kunnossa että miettisin näitä. En tiedä, milloin näille suunnitelmille on oikea aikataulu. 

Sen kuitenkin tiedän, etten kykene päättämään mitään. Ajatukset ovat niin rikkonaisia ja irrallisia, ettei niistä rakennu kunnollista suunnitelmaa. Ja silloin alkaa ahdistamaan niin fyysisesti kuin henkisestikin. Ehkä se kertoo, etten juuri nyt ole oikeassa kunnossa asiaa miettimään. Tai ainakaan tekemään isoja päätöksiä. 

Huomaan kuitenkin, että osa minusta pysyy edelleen tyynenä. Usko Jumalaa auttaa rauhoittumaan ja antaa tyyneyttä mylläkän keskellä. Vaikka välillä hätä meinaakin nostaa päätään, mutta inhimillistähän se. Kun tulevaisuus on pelkkää epävarmuutta ja omat keinot on vähissä, sitä toivoisi itse tietävänsä ja hallitsevansa ratkaisut. Raamatussa kuitenkin kerrotaan, että taivaan pikkulinnuistakin pidetään huolta ja vielä varmemmin meistä ihmisistä. Se tieto antaa rauhaa, ainakin minulle. 

Mietinkin, että tämä taitaa ollakin se tilanne elämässä kun on heittäydyttävä siihen huolenpitoon, joka meille on luvattu. Kun itse ei voi tehdä kuin odottaa, niin eipä panikointikaan hyödytä mitään. Se vie vain enemmän voimia ja ahdistaa entisestään. Tuntuu siis jopa järkevältä pysähtyä kun ajatukset tuntuvat vain menevän suuremmalle solmulle. Olen enemmän hyödyksi läheisillenikin kun pysyn rauhallisena ja katson mitä tulevaisuudella on minulle antaa. 

Postia psykiatrilta

Lääkärit ovat ne oljenkorret, joihin tartutaan kun hätä on suurin. Siksi heiltä odottaakin ehkä jopa ihmeitä, tai ainakin sitä apua. Tänään kuitenkin sain sähköpostia psykiatrilta, joka ei suostunut ottamaan minua vastaan, koska olen käynyt myös toisella psykiatrilla.. En yksinkertaisesti tiedä mitä ajatella! Tai ainoa tulkintani on se, että hyvin herkkänahkainen lääkärin täytyy olla jos loukkaantuu potilaan "syrjähypystä". 

Kaikki lähti siitä, että kävin ensin työterveydeyshuollon kautta psykiatrilla. En vointini vuoksi kyennyt hakemaan heti kuntoutuspsykoterapeuttia itselleni ja päätimme kokeilla kunnallista puolta. Sieltä terapia järjestyikin kerran viikossa tai kahdessa. Se oli hyvä alku ja sain kerätä voimia psykoterapeutin etsintään myöhemmin. Samalla päätimme psykiatrin kanssa, että siirtyisin kunnallisen psykiatrin hoitoon, jotta minun ei tarvitse huolehtia tiedon kulusta kahden eri tahon välillä. Tämä kuulosti ihan hyvältä. 

Päätin pyytää tämän ensimmäisen psykiatrin lausuntoa kun valitin kuntoutustuen hylkäyspäätöksestä. Toisen lääkärin näkemys voisi tukea kuntoutustuen puoltamista. Näin ainakin maallikkona ja hylkäyspäätöksestä säikähtäneenä ajattelin. Samalla kävimme läpi tilannettani muutenkin ja päädyimme kokeilemaan toista mielialalääkitystäkin. Enpä arvannut, että kunnallinen psykiatri tämän kuultuaan toteaisi hoidon päättyvän heidän taholta. Tämän päiväisessä sähköpostissa psykiatri kertoo sen olleen vieläpä minun tahtoni... 

Tiedän, että oma pääni pätkii ja ajatus jumittaa. Ei kuitenkaan näin pahasti! Tuntuu kurjalle, että lääkärin taholta vääristetään asiaa heille paremmaksi. Omatunto on ehkä siellä nyt hyvä, mutta minun tilannettani potilaana tämä ei helpottanut. Toisaalta, eipä sitä tee mielikään olla sellaisen lääkärin potilaana, jonka kanssa ei samaa aaltopituutta löydy. 

Ensimmäisestä kuntoutustukihakemuksen hylkäyspäätöksestä tämän kunnallisen psykiatrin sekä kuntoutusohjaajan mielipiteet olivat mielestäni aika erikoiset. Heidän mielestään minun kannattaa hylättyä hakemusta ajatella positiivisesti, sillä nyt asiaani on reagoitu, minut on huomattu ja kuntoutukseeni ollaan valmiita panostamaan. Tähän psykiatri tämän päiväisessä sähköpostissa vielä viittasi. Hän vielä mainitsi, että hänhän on myös suositellut minulle mm. kuntoutuskurssia ja psykoterapiaa toipumiseni tueksi. 

Ajatus saattaa taustalla olla fiksu (niin yritän ainakin ajatella), mutta tekisipä mieli tietää kuinka terapian myötä tililleni tulisi rahaa, koska sehän maksaa minulle itsellenikin. Eikä varmasti viikko kuntoutuskurssillakaan ole keino saada toimeentuloa. En siis osaa kuntoutustuen hylkäyspäätöstä mitenkään nähdä positiivisena. Se on ehkä jälkeenpäin sitä, jos voin joskus huomata tämän kaiken taistelun tehneen minusta vahvemman. Juuri nyt se kuitenkin syö voimia ja lisää oireitani eikä näin edistä toipumistani mielestäni mitenkään. 

Pätkii

Voisi laittaa maanantain piikkiin, että olo on vetämätön ja pääkin jumittaa. Sitä se ei kuitenkaan ole eikä se paljoakaan kysy päivää. Aamulla herätessä voi aavistella millainen päivä on tulossa. Tai jos yöllä on heräillyt, sen aavistaa jo siitä. 

Nyt takana on ihan hyvät yöunet, mutta silti käyntiin lähteminen on hidasta. Muistikin pätkii ja jouduin varmistamaan terapeutiltakin huomista tapaamisaikaa. En vain aina muista ja jos olen kalenteriin jotain laittanut, on se sekava merkintä johon ei ole luottamista. 

Tällä kertaa huomasin, että jälleen kerran olen onnistunut sopimaan kaksi asiaa samaan aikaan. Niin vähän kuin menoja on, niin nekin onnistun ymppäämään samaan. Onneksi moni asia on sovittavissa ja toistaiseksi on ollut onnea, että olen sentään huomannut asian etukäteen. 

Päässäni pyörii vähän väliä perjantaina tullut kuntoutustukihakemuksen hylkäys. Itseasiassa mietin, että olen ehkä sittenkin työkykyinen. Eikai aina tarvitse niin skarppina olla? Mutta mihin hakisin? Sen kun vielä keksisin! 

Halu olisi kova parantua, mutta ymmärrettävästä syystä moni taho toppuuttaa siinä. Toipuminen kun vie aikaa. En paljoakaan osaa vain olla vaikka uupunut olisinkin (taas vaativuus piiskaa..) ja siksi mietin, että ehkä jokin työ minulta onnistuisi. Joku kevyt.

Vielä viime viikolla olin levollisin mielin siitä, että voin sairastaa sen mitä pitää. Voin tehdä jotain mihin voimat ja mielenkiinto milloinkin riittää. Olin hyväksynyt, että prosessi kestää ja saakin kestää minkä pitää. Nyt taas mielessä on raha. 

Toistaiseksi ei ole hätää, vaikka viimeisin raha tuli elokuun lopussa. Taas tuli nähtyä, että pahan päivän varalle ei ole yhtään hullumpi säästää. Mutta tästä eteenpäin meidän kahden hengen taloudessa vain toinen saa rahaa. Eikä varmuutta ole, kuinka kauan tilanne pysyy tällaisena. 

Edelleen ihmettelen, että pystyn olemaan panikoimatta. Onko tämä sitä, että sokissa ihminen voi toimia järkevästi ja tunteet pääsee valloilleen vasta myöhemmin? Enemmän olen huolissani siitä, kuinka taloutemme tienaava osapuoli jaksaa. Nyt hänen on jaksettava, vaikka omakin vointi on heilahdellut. Minkälainen olo mahtaa olla kun vaihtoehtona ei ole sama kuin minulla? Ei voi antaa periksi, ei voi uupua... 

Mieheni vuoksi toivon, ja toki itsenikin, että tilanteeseen joku ratkaisu tulisi. Nyt pitäisi vain jaksaa odottaa. Näissä tilanteissa on joskus jopa onnellista, että muisti pätkii. Saatan unohtaa tätä todellisuutta pieniksi hetkiksi. Olisipa ne hetket vielä vähän pidempiä!