Jokalainen uupuja

"Jonkun on muututtava, ennen kuin työn ilo palaa. 

Se on mahdollista, kun tunnistat, mikä sinua uuvuttaa."

Tämä lainaus on Hyvä terveys -lehden artikkelista Työuupumus vaatii, että jonkun on muututtava. Otsikko jo kertookin, mistä artikkelissa on kyse. 

Artikkelissa mainitut oireet ovat hyvinkin tuttuja, tunnistan niistä jokaisen. Tapahtumaketjukin on kuin omasta elämästäni. Mutta sitten artikkelissa mainitaan kolme eri tyyppistä uupujaa. On asenneuupuja, joka on liiankin tunnollinen ja vaatii itseltään liikaa. On työolouupuja, jolla on yksinkertaisesti liikaa töitä. Sitten on vielä arvouupuja, jonka arvomaailma ja työn sisältö ei kohtaa. 

En tiedä mitä pitäisi ajatella siitä, että nämä kaikki on mainittu omalla kohdallani... olen ollut vaativan persoonallisuuteni vuoksi todella tunnollinen ja tarkka. Työmoraalini on korkea ja mielestäni työni sitä vaatiikin. Minulla oli liikaa töitä ja siitä olin yhteydessä ylemmille tahoille. Tuloksetta. Ja moneen kertaan olen hoitavien tahojen suusta kuullut, ettei selvästikään arvomaailmani ole kohdannut työni sisällön kanssa. 

No, artikkelissa haastatellun Arto Pietikäisen mukaan kaikille uupujille on oma lääkkeensä. Asenneuupujan tulisi opetella rentoutta. Tämä omalla kohdallani tarkoittaa vaativuuden tunnistamista ja sen hiljentämistä (miten??). Työolouupujan tulisi nostaa haloo eli jutella ylemmälle taholle tai äänestää jaloillaan. Niitä työpaikkoja kun olisi joka oksalla, olisin itse varmasti lähtenyt ajat sitten. Päätin kokeilla avun pyytämistä suoraan, mutta kuinka kävi. Mikään ei muuttunut ja tässä ollaan! Myös arvouupujan pitäisi nostaa kytkintä. 

En edes tiedä, kuinka monta kertaa olen jokaista vaihtoehtoa mielessäni pyöritellyt. Vuodessa ehtii miettiä paljon. Oman alan töitä ei ole ja muihin yleensä vaaditaan uusi koulutus. Tuntuu, etten ennen enkä oikein jälkeenkään päin ole pystynyt tekemään mitään. Tai hakeuduinhan lääkäriin, kai se kohdallani oli riittävää? 

Taustaa

Työuupumus ei ole syntynyt itsekseen. Siihen on tarvittu muutakin kuin työn teko. Työ on se mihin uuvuin, mutta masennukseni on kehittynyt vuosien varrella. Eipä se yhdessä yössäkään ilmaannu. Ennen työpaikka oli se, jossa pääsin unohtamaan muut ongelmat. Siellä meni hyvin ja nautin. Sitten kun köysi alkoi kiristymään kaulalla työssäni, oli paketti jo aika valmis. Ei ollut enää paikkaa, jossa menisi hyvin.

Perintötekijöillä sanotaan olevan oma osansa masennukseen. Omalla kohdalla lisänsä toivat taistelu rakennusprojektissamme ja valitettavasti myös puolisoni suku, joka ei minua alkuun hyväksynyt. Taustalla sairastamisessani on myös vuosien takaista työpaikkakiusaamista. Olen ehkä onnistunut olemaan kynnysmatto vähän joka paikassa. Liian kiltti on usein kommentti, jota olen kuullut. Sitäpä kai, mutta tämän maksun jälkeen luulen olevani muuta. Askel eteenpäin sekin. 

Syyt sairastamiselleni ovat yleisiä. Todella paljon kuulee kiireestä työpaikoilla ja stressistä, joka valvottaa tai vaikeuttaa elämää muuten. Niistä varmasti on moni kuullut ja moni on kokenutkin. Entä kuka ei olisi kuullut tarinaa, jossa toisen suku on käynyt hankalaksi? Entäpä oman perheen kiemuroista? Jep, tuttuja varmasti kaikille. 

En tiedä valehtelenko itselleni kun yritän olla positiivinen kaikesta huolimatta. Yritän ajatella, että olen päässyt näinkin pitkälle ja kaiken tämän jälkeen olen vahvempi. Sitten olen saavuttanut jotain, jota ehkä esimerkiksi kiusaajani eivät ole. Toiveajattelua? 

Julkisuudessa on ollut henkilöitä, jotka psyykkisen sairastamisen jälkeen ovat löytäneet uuden elämän. He ovat saavuttaneet jotain parempaa ja hymyilevät leveästi voittajina. Joskus epäilen, onko kyseessä kulissi vai onko se totta. Toivossa on kaiketi kuitenkin hyvä elää.

Hengittämisen helppous

Niin, olisikin! Vaan ei ole. Toisaalta tämä yhtäjaksoinen hengenahdistus alkaa olla jo hyvinkin tuttua. Yli kymmenen vuotta sitten koin sen ensimmäisen kerran ja siitä asti se on varoittanut kun vauhti on liian kovaa. Siitä olen tiennyt, milloin stressiä on liikaa. 

Tämän kertainen ahdistelu on jatkunut nyt yli viikon. Aiemmin käytin satunnaisesti oireeseen Alproxia, mutta nyt käytössä on Propral (mietona, 10 mg annoksena). Alprox jäi, koska se väsytti ja siihen syntyy riippuvuus herkästi. Propral puolestaan on ollut hyvä. Se ei edes oikeastaan tunnu missään, mutta auttaa. Paitsi eilen, jolloin tupla-annoskaan ei tehnyt hengittämistä helpommaksi. No, nyt sentään jaksan yleisesti paremmin kuin vähän aikaa sitten. Ei siis mitään pahaa, ettei jotain hyvääkin. 

Terapiassa on puhuttu siitä, että saatan itsekin pitää hengenahdistuksesta kiinni. Voi olla. Se on minulle jo niin tuttu oire, se ei säikäytä. Ennemminkin ärsyttää. Se on riesa, joka muistuttaa etten ole terve. Vaikka toipumiseni on todennäköistä (lääkäreiden mukaan), voikohan ahdistelu jäädä osaksi elämääni kuitenkin? Ehkä. Mutta saatan pitää siitä kiinni, koska sillä on helppo selittää syytä sairauslomaan. 

Monta kertaa olen sanonut, niin lähipiirilleni kuin terapeutillenikin, että helpompaa olisi jos vaikka jalka olisi paketissa. En tietenkään toivo mitään muita sairauksia tai vaivoja. Kuitenkin se, että syy sairauslomaani on korvien välissä, tekee tästä kaikesta vaikeaa. Vaikeaa itselleni ja muille. 

Kestää aikansa, että ymmärrän itse tätä kaikkea, tai että vielä hyväksyn sen. Ja sitten kun näin käy, on ympärilläni kysymysmerkkejä. Olen koko sairauslomani ajan saanut tasaiseen tahtiin vakuutella syytä kotona oloon. Olen saanut luetella oireita, jotta joku ulkopuolinen ymmärtäisi. 

Eihän ulkopuolisten tarvitse kaikkea ymmärtää tai tietää edes syytä kotona olooni. Lähimmille olen kuitenkin yrittänyt selittää. Olisko tarvinnut, en tiedä. Kotoa lähtiessä puenkin sitten "mulla on kaikki hyvin"-kulissin päälleni ja vältän sillä kysymyksetkin. Taidan tuosta syystä viihtyäkin niin hyvin kotona. Kotona voin olla takkutukkaisena ja likaisissa vaatteissa. Seuranani koirat, jotka ei hien hajustakaan säikähdä :)