Terapian tarpeessa

Tuon lauseen nähtyäni olenkin miettinyt, kuinka totta se onkaan. Se, että tulen joku päivä selviämään työelämässä, vaatii minulta nyt ponnistusta ja terapaa. Minun pitää oppia keinot joilla välttää uusi loppuun palaminen. Se, että tulen jatkossakin selviämään mieheni äidin kanssa, vaatii nyt töitä. Käyn terapiassa, jotta osaan käsitellä koko tunneskaalani ja pääsen asioiden yläpuolelle. 

Välillä tuo kaikki tuntuu ristiriitaiselta. Tuntuu toisaalta väärältä, että se olen minä joka käy kaksi kertaa viikossa keskustelemassa ja maksankin vielä siitä. Toisaalta taas koen olevani hyvinkin onnekas, että olen saanut mahdollisuudet työstää kaikkia matkan varrella tulleita asioita. 

Työelämä on tänä päivänä aika kaukana inhimillisestä. Meidän pitäisi olla koneita, joita saa nappia painamalla nopeuttamaan tahtia ja tuplaamaan tehokkuuttaan. Terapiaa tarvitsisi kaikista kipeimmin yritysjohtajat, jotta he tietäisivät kuinka työssä jaksettaisiin paremmin ja kuinka paljon tehokkuutta se toisikaan lisää. Pelkkä piiska ei auta. 

Omalla kohdallani olisi iso apu, jos siviilissä eniten unettomia öitä aiheuttaneet ihmiset voisi määrätä hoitoon. Esimerkiksi anopin osalta minulla on menossa terapiassa jo kolmas kierros sekä lisänä käynti kriisikeskuksessa yhdessä mieheni kanssa. Kuinka paljolta olisimme säästyneet, jos jo aikaa sitten anoppini olisi hakenut itselleen apua. 

Oloni on kaikesta huolimatta luottavainen ja ajattelen tämän kantavan koko loppuelämäni. Tiedän, että vaikeuksia on aivan varmasti tulossa elämässä jatkossakin, mutta tulen olemaan vahvempi ne kohtaamaan. En usko, että turhaa terapiaa onkaan. Vaikka joskus huonosti kohdellut taho jatkaakin elämäänsä niin kuin aina ennenkin ja muuttamatta tapojansa, on ainakin itse rakentanut terapian avulla itselleen paremman suojan väärin tekeviä kohtaan. 

Viime vuonna pankissa henkilökohtainen pankkineuvojamme kanssa tuli puheeksi sairauslomani ja työuupumus. Hän sanoikin, että meillä pitäisi olla tilanne sama kuin Amerikassa. Siellä ilmeisesti lähes jokaisella on oma terapeuttinsa ja ennemminkin outoa jos ei ole terapiassa käynyt. Niin pitäisi olla meillä täälläkin. 

Viesti kiusaajalle

Olen kirjoitellut aiemminkin anopistani, jonka kanssa välit ovat olleet koko matkan enemmän tai vähemmän kivikkoiset. Hänen temppunsa ovat satuttaneet kerta toisensa jälkeen. Viimeisimpien temppujensa jälkeen mieheni laittoi hänelle ajatuksiaan sähköpostitse. Sen jälkeen anoppi oli miehelleni soittanut ja tapansa mukaan jättänyt vastaamatta mieheni kysymyksiin. Puhelussa juteltiinkin niitä näitä, vaikka anoppi oli pyytänyt itselleen ymmärrystä, koska on huomannut olevansa sairas. Ehkäpä onkin, tai sitten vain hyvin ilkeä.

Olen käynyt läpi melkoisen tunnevuoristoradan viime kuukausien aikana. Ehkä viime vuosienkin. Ajatukset ovat olleet kovinkin ristiriitaiset. Koska kyseessä on mieheni äiti, olen yrittänyt kunnoittaa häntä viimeiseen asti. Olen ollut ystävällinen ja niellyt, vaikka sisälläni on kiehunut moneen otteeseen. Monta kertaa olen ajatellut, että jos kyseessä olisi joku toinen ihminen, olisin jo sanaisen arkkuni avannut. Mutta anoppia kohtaan olen halunnut välit pitää niin hyvinä kuin mahdollista. 

Ehkäpä on onni, ettei määräänsä enempää ihminen voi nielläkään. Ja nyt sairauslomalla ollessani se minun mittani on tullut vastaan, minunkin raja tuli viimein näkyviin. Siispä päätin kirjoittaa itsekin tälle ihmiselle, jonka ajattelu saa pelkästään näkemään punaista. En vain ymmärrä, miksi joku käyttäytyy noin huonosti ja tekee pahaa. 

Kirjoitin anopilleni mietteitäni viime aikaisista. Yritin pysyä asiallisen tiukkana, vaikka mieleni olisi tehnyt mieli haukkua ja huutaa sähköpostinkin kautta. Mieheni luki postin (voin kertoa, että se kyllä jännitti), mutta hän totesi, ettei se niin paha ollutkaan. Kuulema asiallisen tiukka. Hyvä niin, koska en halua loukata miestäni, vaikka hänen äitinsä kanssa onkin hankalaa. 

Alla katkelmia omasta viestistäni. Olen sitä muuttanut anonyymimmaksi sopivammaksi. 

"Kirjeet olivat minulle viimeinen pisara. Vaikka minä olisinkin sen kaiken inhon ja vihankin kohde, etkö oikeasti ajatellut tämän satuttavan poikaasi? Poikasi on omasta halustaan valinnut vierelleen minut. Silloin sinun on vain hyväksyttävä se ja kunnioitettava hänen toivettaan. Sinun ei tarvitse minua ymmärtää, jotta poikasi olisi onnellinen." 

"Olet jo kahdesti minullekin kasvotusten luvannut, että kysyt jos jotain huolta tulee mieleesi. Olet luvannut kysyä jos jotain et ymmärrä ja jos jotain haluat tietää. Yhtäkään tällaista kysymystä en ole kuullut, mutta paljon olet päätellyt mielessäsi."

"Ehkä olet halunnutkin nähdä minussa vain pahaa ja haluat hallita läheistesi elämää. En hyväksy tuomitsevaa tapaasi ja halua rikkoa sen sijaan, että olisit voinut olla se tuki ja apu meille. Olet aiheuttanut paljon pahaa, enkä vielä voi sanoa pystynkö antamaan sinulle anteeksi. Teen työtä sen eteen, mutta sen verran paljon olet vaikuttanut minunkin terveyteeni, etten enää anna sinun tehdä samaa." 

"Kerroin sinulle syksyllä -11 kasvotusten, että olin hakeutunut terapeutille, koska koin itseni neuvottomaksi sinun ja tyttäresi kanssa. Teidän käytös oli ollut jo silloin kauan aikaa loukkaavaa ja vaikka yritin kaikkeni, en onnistunut sitä muuttamaan. Tähän minun kotona oloonkin on teidän käytöksenne yhtenä syynä. Terapeuttini sanoin olen ollut vuosia henkisen väkivallan uhrina käytöksenne vuoksi. Olet siis tehnyt riittävästi pahaa minulle ja se riittää nyt. Tästä eteenpäin voit vain kantaa vastuusi teoistasi!"  

"Toivon poikasi vuoksi, että saat hyvän avun ja hoidon että joskus voisit hyvin ja tämä kaikki voisi joskus olla vain paha muisto. Aika näyttää tapahtuuko niin. Ennen kuin olet hoitanut itsesi kuntoon, meillä kahdella ei ole toisillemme paljoakaan puhuttavaa. Varmasti ymmärrät, että noiden loukkaustan jälkeen sinulla ei myöskään ole asiaa kotiini ennen kuin olet henkisesti kunnossa ja kykenet ajattelemaan järjellä eikä vain huolien/pelkojen(?) sekoittamalla mielellä."

Tänään appiukkoni soitti miehelleni. Viestini jälkeen ainoa huoli oli anopillani ollut, ettei poikansa häntä hylkää. Ei siis edelleenkään pienintä sanaa, jossa käytöstä pahoiteltaisiin tai että mitään väärää olisi edes tapahtunut. Eikö oikeasti minun tunteilla ole mitään väliä? No, itse en voi muuta kuin toivoa parasta äidin ja pojan väleille, omat keinoni on nyt käytetty. Mutta tuleepa mieleen äitinikin käyttämä sanonta niin makaa kuin petaa. Jos siis mieheni joskus luovuttaa ja katkaisee välit äitiinsä, niin on se kyllä melkein tilattua. Pitkä pinna on miehelläni ollut!

Katsotaan siis, mitä tulevaisuus tuo. Olen toisaalta vain surullinen siitä, että näinkin asioden piti mennä. Mutta miksi? Siksikö, että nyt kasvan vahvemmaksi? Onhan nämä tapahtumat onneksi vahvistaneet mieheni ja minun välejä, joten ehkä tämä on hinta siitä? Taivas tietää mitä kaikkea näidenkin takaa löytyy ja mikä kaiken tarkoitus on. Takki on nyt tyhjä kaikesta tästä. 

Kivun piinaama

Läppärin kello näyttää nyt tasan 3:50. Yö etenee tässä sohvalla unta odotellessa. Heräsin aamulla kurkkukipuun, joka on ollut seurana koko päivän. Silloin jo huomasin, että myös niskani on kipeä. Lapaluun vierestä kipu onkin päivän aikana säteillyt milloin päähän ja milloin käteen. Se ei kuitenkaan hellitä, ei millään konstilla...

Voltaren-tuubi alkaa olla jo lähes tyhjä ja kipulääkkeitä olen ottanut jo muutaman. Kauratyynyn olen lämmittänyt useaan otteeseen ja kokeilin myös linimenttivoidetta, kipeän paikan kevyttä hierontaa ja varovaista venyttelyä. Mutta ei, kipu ei hellitä edes hetkeksi. Kylmää en ole uskaltanut kokeilla, koska viime kerralla se vain pahensi kipua. Tämä on tähän asti pahin niska-hartiakipu, joka minulla on koskaan ollut, joten nyt en uskalla testata mitä kylmä tällä kertaa tekisi. 

Se hyvä puoli tässä on, etten ole koko päivänä niinkään kiinnittänyt huomiota kipeään kurkkuun tai menkkakipuihin. Tosin nyt alkaa kurkkukin kipeytyä entisestään, joten saan seuraavaksi koittaa lääkitä sitä. 

Nyt on vähän semmoinen olo, että kun yhdestä vaivasta pääsee niin toista on jo tulossa. No, eihän tässä vuosia tule aivan itsekseen. Toisaalta olen päässyt helpolla, koska töissä ollessa sairastin kaikki liikkeellä olevat taudit. Tämä flunssa on ensimmäinen reiluun vuoteen ja se on minulta hurjan hyvin! En edes muista milloin olen näin kauan ollut erossa flunssapöpöistä.

Kaaduin toissapäivänä pakkaslumen peittämällä jäätiköllä. Täräytin pääni ja samalla venäytin ainakin kaulani lihaksia. Ne olivat ainakin eilen kipeät jopa puhuessa. Sitä en tiedä mahtoiko jotain semmoistakin sattua, joka voisi nyt olla niskaoireiden takana. Mutta olipa miten oli, kipeä se on ja tekee nukkumisesta tällä hetkellä erittäin vaikeaa,

Nyt alkaa uni voittamaan ja kokeilen josko vaikka tänä yönä hetkeksi torkahtaisin. Ensin nappaan vain kurkkuun jotain kipua lieventämään ja sen jälkeen kokeilen jos niskakin alkaa hellittää.

Kiltteydestä kipeä

Useammasta suusta olen kuullut olevani niin kiltti. Mietin tahtomattani aina toisia ja vaikken itse edes näe, laitan usein toisten edun omani edelle. Tämä on myös yksi syy nyt läpi käymääni masennukseen. Olen ollut liian kiltti niin työelämässä kuin esimerkiksi minua huonosti kohtelevien ihmisten kanssa muuten. 

Ei ole helppo pitää puolia, ei ole helppo vaatia oikeaa kohtelua. Mutta olen siinä jo petraantunut ja tunneskaalaani päässyt viha on tervehdyttänyt minua. Nyt jopa uskallan sanoa ääneen olevani vihainen. Uskalsin jopa kertoa vihaavani jotakuta. 

En tiedä onko vihaamaan oppiminen sinänsä tavoite, mutta se etten patoa kaikkea sisääni ja niele kokemaani pahaa, on. Vihastakin voin siis päästä ylikin vielä, mutta juuri nyt se auttaa minua nousemaan sieltä maan raosta, jonne minut on elämäni aikana painettu ja jonne itse olen käpertynyt. 

En kuitenkaan ole niin surkea tapaus kuin ehkä nyt kuulostan (toivottavasti!). Minulta löytyy kyllä temperamenttia, mutta jostain syystä en ole osannut sitä näyttää kuin aivan lähimmille. Kiltteys ei kuitenkaan ole aina hyvästä. Se antaa suuren kosketuspinnan muille päästä rikkomaan jotain minussa. Siksi siitä on hyvä osittain opetella eroon ja oppia jopa vihaamaan. 

Viime aikoina mieheni sukulainen on ollut se, joka on hyödyntänyt tuota kiltteyttä. Niin minussa kuin miehessäni. Hän on päässyt vaikuttamaan syvälle meihin ja on ollut hajottamassa parisuhdettamme useaan otteeseen. Ei ehkä tarkoituksella, mutta teoillaan ja aiheuttamallaan pahalla. Terapeuttini totesikin minun olleen vuosia henkisen väkivallan uhrina tämän henkilön taholta. Olen tuota jäänyt miettimään ja osittain hämmästynyt siitä, etten itse ollut sitä huomannut. 

Olen vuosia voinut pahoin ja kolmisen vuotta sitten hakeuduin terapiaan, koska en enää tiennyt kuinka minun pitäisi tehdä tämän kyseisen ihmisen kanssa. Se  oli siis jo silloin selvä merkki siitä, että raja on ylitetty. Silloin mikään ei auttanut ja melkein kaikesta mitä tein, jätin tekemättä, sanoin tai jätin sanomatta sain kuulla jälkeenpäin. Minua arvioitiin milloin mistäkin. Rahan käytöstäni on nostettu äläkkää, vaikkei tällä ihmisellä siitä ole kuin omat ajatuksensa. Myös ulkoista olemustani on mittailtu ja arvosteltu. Ei tietenkään minulle itselle, sehän olisi ollut liian reilua!

Kaikki ei ole hyvin ihmisellä, joka ottaa toisen hampaisiinsa, retuuttaa ja polkee maahan. Mutta enää en itse suostu siihen. Enää en aio olla se jonka yli kävellään, jota naljataan ja loukataan kerta toisensa jäljeen. Omaa terveyttäni on viety jo aivan tarpeeksi ja nyt aion rakentaa itsetuntoni ja -arvostukseni sellaiseksi, jolloin voin hyvin. Maksan kiltteydestäni suuren hinnan, mutta tämä oppi kantaa läpi elämän. 

Ystäväni laittoi minulle kerran linkkinä Lapinlahden lintujen kappaleen, joka sopii kuin nenä päähän meille kilteille. Korkkia ei toki kannata aukaista (vaikka lähes absolutistina jopa se on sairauslomani aikana houkuttanut). Mutta nyt nupit kaakkoon! Tässä terapiabiisi kaikille kilteille!

https://www.youtube.com/watch?v=udJrUfb9A6Q&feature=em-share_video_user

Lisätty 0:28:

Lueskelin netissä (uni on taas kadoksissa..) lisää kiltteydestä, joka nyt on onnistunut selittämään aika paljon niin omia kuin miehenikin tilanteita. Ajauduin sivulle, jossa kiltteydestä oli hyvä kirjoitus. Linkitänpä sen tähänkin:

http://www.markkuojanen.com/usko/kiltteyteen-sairastuminen/

Helpottava puhelu ja suunnitelmia toimeentulosta

Tänään sain puhelun psykiatrilta, jonka vastaanotolle pääsin alunperin työterveyslääkärin lähetteellä. Myös hän oli hämillään saamastani kohtelusta kunnallisessa psykiatrisessa yksikössä viime viikolla. Hän ymmärsi heti, mihin olin pyrkinyt ja mikä tilanteeni on, toisin kuin hänen kollegansa julkisella puolella. 

Jatkan siis tämän yksityisen psykiatrin kanssa eteenpäin, mutta tietenkin sillä harmillisella erolla, että maksumiehenä olen minä itse. Toisaalta käyntejä ei tule olemaan kuin muutama vuodessa, joten toivon ettei laskusta tule hurja. Kyselen kuitenkin vielä, jos työterveydestäni on mahdollista vielä saada lähetettä. 

Mutta nyt oloni on luottavainen. Minun etuani valvotaan ja minua autetaan! En ole enää heittopussina eri tahojen välillä, vaan nyt tiedän kuka hoidostani vastaa. Enpä olisi uskonut, että joku päivä iloitsen tällaisista asioista. Mutta uskokaa tai älkää, tämä auttaa hurjasti! 

Eilen sain Kelasta päätöksen hakemastani kuntoutustuesta. En enää ollut edes yllättynyt, että hakemukseni on hylätty. Joku kansi sulkeutui, mutta onneksi lääkärilläni oli ässiä hihassa jatkoa ajatellen. Seuraavaksi vuorossa on selvitys, miten sairauspäiväraha-aika nollautuu. Lisäksi alkuvuodesta minulle haetaan lisäksi vammaistukea, joka auttaisi lääkäri- ja terapiakustannuksissa.

Takautuvana tullut työttömyyspäiväraha on tuonut suuren helpotuksen elämäämme nyt, mutta hienoa tietää, ettei kaikkia konsteja ollutkaan vielä kokeiltu. Olen näkevinäni siellä tunnelin päässä valonpilkahdusta!

Naura!

Kahden viime yön unet ovat olleet paremmat kuin sitä edeltäneet. Se on mukava, mutta vieläkin heräilen yöllä vain toteamaan, että on yö. Sinänsä ei hätää kun ei ole syytä päivisin tsempata. Saan olla oma väsynyt itseni. Kaipaan kuitenkin sitä tunnetta kun unettomuutta ei ollut. 

Törmäsin tuohon yllä olevaan ajatukseen ja se sopi tähän aiheeseen hyvin. Tuommoinen mustempi huumori uppoaa minuun. Muutenkin huumori yksi niistä keinoista, jolla porskutan läpi tämän kaiken. Terapeuttikin, jolla mieheni kanssa yhdessä kävimme, sanoi että se jos mikä on kohdallamme hyvin. Osaamme nauraa. 

Nauraminen tekee todella hyvää. Sitä ei liiaksi asti ole tässä sairausloman aikana päässyt kokemaan, mutta nekin kerrat kun on, on se ollut helpottava kokemus. Jos siis pännii, eikä elämä ota sujuakseen, kokeile löytää aihetta nauruun! Jos sitä ei löydy omasta arjesta, uppoudu nettiin ja katso vaikka videopätkiä sinuun uppoavista aiheista. Mitä vain, joka saa sinut edes vähän hymähtämään. Se ei vie pois ongelmaa, mutta tuo helpotuksen edes pieneksi hetkeksi. 

Vihdoin!

Tänään vihdoin ja viimein posti toi iloisia uutisia. Saan takautuvana syyskuun alusta alkaen ansiosidonnaista päivärahaa. Työttömyyskassa on hyväksynyt hakemukseni, eli rahaton aikakausi on tältä erää ohi! Kuoren avatessa vierähti muutama onnen kyynel poskelle. 

Ja vielä toinen hyvä juttu tänään. Kävimme mieheni kanssa yhdessä keskustelemassa kaikesta tähän astisesta, mikä on meitä yhdessäkin kuormittanut. Se tuntu helpottavalta ja samalla meitä pariskuntana vahvistavana. 

Tällä on hyvä aloittaa uusi viikko! Jospa tästä pikkuhiljaa alkaa asiat rullaamaan valoa kohti :)

Kuntotustuki

Kirjoitan vielä erikseen tästä kuntoutustuesta. Ihan siksi, jos joku voisi oppia omasta kokemuksestani ja saada sen kenties helpommin. Helppoa se ei ole, mutta yrittää kannattaa ja on hyvä muistaa olla huolellinen hakemusta kirjoittaessa. 

Kertauksena vielä oma tilanteeni:

Minulle kuntoutustukea haettiin kunnallisen psykiatrian yksikön psykiatrin B-lausunnon avulla heinäkuussa. Käsittelyaika on n. 1-2 kk (ja yleensä tuon 2 kk), minulle päätös tuli reilussa 1,5 kk:ssa. Hakemuksen täytin yhdessä kunnan kuntoutusohjaajan kanssa. Kaikki antoivat ymmärtää asian olevan läpihuutojuttu, oli lähes automaatio että sairauspäiväraha vaihtuu kuntoutustukeen. 

Sokki oli valtava kun kielteinen päätös tuli. Tilanne lamautti, mutta silti piti toimia nopeasti. Ilmoittauduin työkyvyttömäksi työttömäksi työnhakijaksi, laitoin hakemuksen työttömyyskassaan ja aloin kerätä aineistoa hakemusta varten. Samalla alkoi myös valitusprosessi kunotutustuesta. 

Tämä kaikki tapahtui oikeastaan sumussa, koska olen vasta jälkeenpäin päässyt itse jyvälle, mitä tapahtui ja miten piti toimia. Onneksi hyvä ystäväni jaksoi opastaa ja työterveyslaitoksen psykiatri tiesi käytännöstä selvästi enemmän kuin kunnallinen. Jälkeenpäin kun luimme niin hakemustani tai B-lausuntoa, löytyi useita kohtia, joita muuttamalla tilanne voisi nyt olla eri.

Taistelu toimeentulosta on jatkunut nyt jo neljättä kuukautta.  Jos olisin voinut varautua tähän vaihtoehtoon (jos kuntoutustukea ei olsi mainostettu läpihuutojuttuna) olisin ehkä kyennyt toimimaan tehokkaammin. Nyt on kulunut viikkoja ja kuukausia lamaantuneena, ja paine rahan saantiin on luonnollisesti kasvanut.

Oman tilanteeni olisi voitu hoitaa toisinkin. Näin jälkeenpäin voin todeta itsekin, missä on menty vikaan ja voin vain harmitella, etten tiennyt kaikkea silloin kun sitä tietoa olisin kipeästi tarvinnut. Siksi kokoan tähän vähän ohjeistusta asiaan. 

Muista siis:

• Älä kirjoita kuntoutustukihakemusta yksin. Jos mahdollista, pyydä hakemusta tekemään joku taho, joka ymmärtää päätöksenteon koukeroita. 

• Pyydä lääkäriä lähettämään B-lausunto ensin itselle ja toimita se sitten itse eteenpäin. Tämä siksi, että voit (tai pyydä jotain asiasta ymmärtävää) lukemaan sen läpi mahdollisten puutteiden tms. varalta. Ensimmäisellä lausunnolla on painoarvoa, joten ei ole yhdentekevää, mitä siinä on tilanteestasi kerrottu. 

• Kerro B-lausunnon kirjoittavalle lääkärille tarkkaan oireistosi. Kirjoita ne vaikka ylös, ettei mitään tärkeää jää kertomatta. 

• B-lausunnossa ja hakemuksessasi tulee ilmetä selvästi työkyvyttömyytesi. Työkyvyn pitää olla heikentynyt 3/5, jota omalla kohdallani ei katsota täyttyvän. Ei edes osakuntoutustukeen oikeuttavassa määrin.

• Työuupumus (tai uupumus yleensä) ei riitä kuntoutustuen perusteeksi. Sitä ei luokitella sairaudeksi, joka oikeuttaisi kuntoutustukeen. Samoin on fibromyalgian kanssa. Näiden sanojen/diagnoosien käyttö lausunnossa tai hakemuksessa voi siis olla hyvä välttää. 

• Liitä ensimmäiseen hakemukseen myös toisen lääkärin (esim. työterveyslääkärin) tai terapeuttisi lausunto.

• Varaudu kieltävään päätökseen ja suunnittele varasuunnitelmaa. Ole esim. varautunut työttömyyspäivärahan hakemiseen, että voit toimia mahdollisimman pian.

• Kun lähetät papereita tai sähköpostia eläkevakuutuslaitokseen, varmista aina niiden saapuminen perille. Lisäaikaa ei saa, jos sähköposti on kadonnut bittiavaruuteen tai postin mukana on hukkunut lähettämäsi kirje. 

Tässäpä muistilistaa, jolla pitäisi päästä jo eteenpäin. Ainakin ilman samanlaista tilannetta kuin minulla itsellä oli. Lisään listaan jos jotain tulee mieleen ja saa muistuttaa jos jotain jäi pois. Oma taisteluni tästä tuesta alkaa siis olla hävitty, mutta toivotan onnea jokaiselle muulle, joka kuntoutuakseen takaisin terveiden kirjoihin tai työelämään hakee tukirahoja. Tsemppiä!

Se Jumalasta seuraava

Niinhän sitä usein kuulee sanottavan, että lääkärit ovat niitä Jumalasta seuraavia. Ja yleensä vielä listassa ylöspäin mentäessä. Tänään koin jotain tästä piirteestä ja voin todeta, etten kovin usein ole joutunut olemaan niin puolustusasemissa lääkärin kanssa kuin tällä kertaa. 

Kävin julkisen puolen psykiatrin vastaanotolla aamulla. Hän oli aiemmin lopettanut hoitosuhteeni ja silloin ymmärsin sen johtuneen siitä, että olin ollut yhteyksissä myös aiempaan, työterveyden kautta saamaani, psykiatriin. Tällä käynnillä alunperin oli tarkoitus keskustella mahdollisesta uudesta lausunnosta, joka voisi edesauttaa kuntoutustuen saantia. Käyntini osoittautuikin enemmän tiedoitustilaisuudeksi, jossa lääkäri kohta kohdalta kertoo kuinka on toiminut juuri niinkuin on ollut tarvekin. Uudelle lausunnolle ei ole siis tarvetta, mutta nyt voisin miettiä työhönpaluuvaihtoehtoja ja harkita ammatillisen kuntoutuksen keinoja. Uusi lausunto voisi sen sijaan että auttaisi tilannettani, sekoittaa päätöksen tekeviä tahoja, joten se on siksi parempi jättää kirjoittamatta. En arvannutkaan, että tässä tilanteessa kannetaan enemmän huolta lääkäreistä kuin potilaan jaksamisesta!

Kaikesta päätellen lääkäri oli loukkaantunut, hänen varpailleen oli astuttu. Työterveyslaitoksen psykiatri on ymmärtänyt minua alusta asti. Hän lukee potilasta kuin avointa kirjaa ja oli kuunnellut minua myös painohuolissani. Lähdimme siksi kokeilemaan Venlafaxinin tilalle Cymbaltaa. Tämä julkisen puolen psykiatri ei ottanut kesällä asiaa kuuleviin korviinsa ja tänään sanoi, ettei tällaisesta ongelmasta ollut tietoinenkaan. On itseasiassa aika kurjaa potilaana vakuuttaa lääkäriä, että puhuu totta. Välillä aloin jo itseänikin epäillä, että olenko oikeasti kuvitellut kaiken tapahtuneen..

Onneksi minulla oli tänään terapia heti psykiatrikäynnin jälkeen. Pääsin heti vuodattamaan tuntojani ja kuulemaan myös toisen mielipiteen kokemuksiini. Psykiatrin luona jaksoin tunnin pysyä lujana, mutta sen jälkeen padot aukesivat. Itkin, itkin lähtiessä ja itkin vielä terapeutin ottaessa minut vastaan. Sain onneksi tukea tilanteeseen, eikä tämä perjantai aivan niin paha ollutkaan kuin miltä se tuntui.

Hoito on todella paljon kiinni kemioista. Se on tullut huomattua, erityisesti tänään. Itselläni on jäljellä vielä tämä työterveyden kautta saamani psykiatri (tosin hänen vastaanotolleen on matkaa), eli oljenkorsia vielä on. Lisäksi mietimme jo terapeuttini kanssa varavaihtoehtoa, jos jostain syystä en voisikaan tällä lääkärillä jatkaa. Toivon, että jokainen apua tarvitseva jaksaisi etsiä sitä omaa auttajaansa. Sillä on niin suuri merkitys. 

Kuntoutustukeni osalta oma pelini on ehkäpä pelattu. Vaikuttaa aika mahdottomalta enää vakuuttaa muutoksenhakulautakuntaa työeläkevakuutusyhtiön tekemän päätöksen jälkeen. Mutta nyt vain odotan. Odotan, että viimein kuulisin jotain työttömyyspäivärahan osalta. Se olisi suuri pelastus meidän arkeen ja meidän molempien jaksamiseen. 

Peukut siis pystyyn! 

Leikkiä Nukkumatin kanssa ja rahahuolia

Tällä viikolla Nukkumatilla on ehkä ollut tylsää, joten olemme yhdessä leikkineet piilosta. Minä etsin ja Nukkumatti on piilossa. Välillä olen onnistunut tämän hepun löytämään, mutta pian hän on taas kadoksissa. Toisin sanoen, unettomuus on palannut. 

Kerroinkin aiemmin, että olen käynnyt kierroksilla. Olen häärännyt kotona enemmän kuin pitkiin aikoihin ja ruoskinut itseäni jatkamaan. Jopa illalla (tai yöllä) kun en saa heti unen päästä kiinni, mietin josko menisin kuitenkin jatkamaan vielä. Käyn ilmeisesti kierroksilla myös öisin. Näen enemmän unia ja heräilen pitkin yötä. Unta on vaikea saada, mutta nukun kuitenkin jonkin verran. 

Yhdesti nukkumaan mennessä katsoin kelloa 2:22, joka jäi hyvin mieleeni. Viime yönä pyöriessä sängyssä, vilkaisin kelloa, se näytti 3:33. Nukkumatilla on ilmeisesti hauskaa. No, katsoin minä kelloa toisenkin kerran, mutta silloin ei ollut näin hyvin mieleen jäävää aikaa. 

Aamulla unta riitti enemmän. Olen yrittänyt pitää päivärytmin jokseenkin järkevänä ja olen herännyt viimeistään yhdeksältä. Herätysvalo on varmistanut että herään silloin, jos en ole sitten jo aiemmin heräillyt itsekseni tai kun mieheni lähtee töihin. Tänä aamuna laitoin herätyksen pois, koska halusin vain nukkua. Niinpä unta riitti puoli yhteentoista. Silloinkin heräsin siihen, että sade rummutti ikkunaa. Mikähän kumma siinä on, että aamulla on helpompi nukkua kuin illalla? Onko se väsytystaistelun tulosta kun yön pyörimisen ja heräilyn jälkeen lopulta uupuu laittamaan vastaan?

Mitä enemmän on stressiä, sen enemmän on myös unia. Välillä unet ovat todella omituisia ja järjettömiä. Viime öinen ei ollut sieltä omituisemmasta päästä, mutta outo kuitenkin. 

Olin opiskelemassa ja menossa luennolta ruokalaan. Olin uudessa paikassa ja yritin seurata omaa ryhmääni. Jotenkin onnistuin hukkaamaan heidät ja näin enää jonkun tutun ruokaa odottavien ihmisten keskellä. 

Ruoka mukanani istahdin ensimmäiseen pöytään, jossa istui joku tutun näköinen. Kaikki muut olivatkin kuitenkin jo syöneet ja alkoivat lähteä pois. Söin jotain ja yritin taas pysytellä muiden mukana. Jäin taas matkasta. Lähdin yksin kävelemään jonnekin toiseen paikkaan, kotiin tai toiseen yksikköön. Matkalla huomasin, että olen jättänyt laukkuni ruokalaan. Matka on pitkä, mutta käännyn takaisin. Laukkukin löytyy ja matka alkaa uudestaan. 

Ihmiset opiskeluryhmässäni olivat Emmerdale-sarjasta ja heidän mukana yritin pysyä. Tässä lisää töitä valkotakkisille! Seuraan kyllä kyseistä sarjaa, lähinnä saadakseni kerran päivässä sen tunnin ajaksi jotain muuta ajateltavaa. Samalla kun hörpin aamukahvit, on ollut kiva vain istua ja katsella hömppää. Mutta ei ollut ensimmäinen kerta kun nämä hahmot päätyvät uniini. Olisi mukava kuulla, mitä tämä mieleni koukeroista kertoo! 

Ainakin voin lohduttautua, että olenahn minä avohoidossa :) Ehkä sen piikkiin on hyvä laittaa oudot unet ja muutenkin oikkuileva mieli. Unettomuuteen voin itse arvailla syitä viimeaikaisista tapahtumista. Miehen suvun ahdistelu ja taistelu kuntoutustuesta ovat tainneet tehdä tehtävänsä vointiini. Vaikka pääpiirteittäin jaksan enemmän, on oireilua kuitenkin. Aikaisemmin ahdisti henkeä ja rytmihäiriöitäkin oli. Enää ei ole niitä ollut, mutta nyt sen lisäksi että käyn kierroksilla päivät ja häärään vimmalla, nukun levottomasti ja näen noita kahjoja unia. 

Onneksi kaikki asiat eivät kuitenkaan tapahdu samana päivänä. Nyt alkaa nimettömien kirjeiden aiheuttama ahdistus laantua. Eilen kuitenkin sain postia koskien kuntoutustukihakemustani. Sitä on yritetty heinäkuusta asti saada. Nyt eläkevakuutusyhtiö ilmoitti saaneensa käsiteltäväksi lääkärin lausunnon, muttei näe sen muuttavan aiempaa päätöstä. Vointini katsotaan sen mukaan jopa parantuneen entisestä. Työttömyyspäivärahan saantikin on viivästynyt ja odottelen nyt neljättä kuukautta rahaa jostain. Onneksi tuli veronpalautukset! Niillä pärjätään taas muutama viikko...

Vaaniva vaativuus

Viimeaikaset tapahtumat (nimettömien kirjeiden mysteeri) on herättänyt minussa taas vaativan persoonallisuuden pintaan. Ilmeisesti puran ahdistusta, kiukkua tai mitä ikinä, järjestelemiseen. 

Henkeä on taas ahdistanut ja toisen nimettömän kirjeen saatua myös pumppu rytmitteli joitakin kertoja epätahtiin. Kirjeiden mysteeri onneksi on nyt selvinnyt ja asia alkaa jäämään onneksi taka-alalle. Mutta vaikutukset vielä näkyy ja tuntuu voinnissani. Eipä se taida ihme ollakaan. 

Ensimmäistä kertaa sairauslomani aikana minulla oli viiden päivän putki, kun jaksoin joka päivä touhuta jotain. Menojakin oli enkä seuraavaa päivää maannutkaan sohvalla kykenemättä tekemään mitään. Tuon putken jälkeen oli yhden päivän uuvahdus, jolloin istuin paikallani, mutta sen jälkeen  vaativuuden piiska taas heilahti ja jatkoin uurastusta. 

Viime aikoina elämämme ei ole ollut kovin kummoisessa hallinnassa tai järjestyksessä. Masentunut mieli tekee kaikesta haastetta ja siinä meillä on ollut mieheni kanssa tekemistä ja jaksamista. Jopa niin, että miehenikin on saanut ponnistella oman vointinsa vuoksi. Hallinnan tarve selvästi minulla on ja siksi terapiassa olemme pohtineetkin, että hallintani keskittyykin nyt tavaroiden läpikäyntiin, turhan pois heittämiseen ja uudelleenorganisointiin kotonamme. 

Tyhjensin yhden osan vaatehuoneestamme, kävin jokaisen laatikon läpi, imuroin vaatehuoneen joka nurkan ja pakkasin tavarat uudelleen. Samalla kun tein inventaarion. Ahersin monta tuntia putkeen ja vain pakosta (kun nälkä oli jo tarpeeksi kova tai kun vessaan menoa ei vain voinut enää siirtää) pidin tauon. Kuulostaa varmasti monen korviin hulluutta, mutta tervetuloa vaativan persoonan maailmaan! Se on hullua!

Helpommaksi tämän persoonahäiriön kanssa elämistä ei tee se, että nautin niin kovasti lopputuloksesta. Kun katson siistiin vaatehuoneeseen tai kodinhoitohuoneemme kaappeihin, joissa jokaisella tavaralla on oma paikkansa, nautin! Mutta se vie veronsa ja sillä on hintansa. Yhtenäkin iltana ennen puoltayötä mieheni toppuutteli lopettamaan kun vielä riehuin imurin kanssa. Tai kun vielä sänkyyn päästyäni vielä mietin, että jos kuitenkin tekisin vielä jotain. Yhden illan pelastus oli se, kun mieheni nukahti käsi ympärilläni. En raaskinut herättää häntä lähtemällä touhuamaan. 

Kaikki tämä häärääminen alkoi kun ensimmäinen mystinen syyttävä ja elämäämme puuttuva kirje tuli. Olen kahdesti itkenyt tämän ahdistuksen vuoksi, mutta molemmilla kerroilla vain vähän. En ole huutanut kiukkua ja viihani. En raivonnut pettymystäni. Terapeutin sanoin, olen aika viilipytty. Pinnan alla voi kuohua, mutta puran sen muuhun. Näin se varmasti on, ainakin mitä katson aikaansaamaani jälkeä kodissamme. 

Mutta onneksi on Propral! Se rauhoittaa ja vieläpä huomaamatta. Se on ollut pelastukseni niinä hetkinä, kun haluan päästä vaikeasta hengityksestä ja yleisestä ahdistuksesta eroon. Sitä sai miehenikin reseptin kun hän alkoi käymään kierroksilla. Voimme siis tiukan paikan tullen napata napit naamaan :) 

Olen kuitenkin edennyt askeleen eteenpäin. Olen vahvistunut ja alan arvostamaan itseänikin enemmän. Olen hitaasti mutta varmasti nousemassa jaloilleni. Ja vaikka taas tuo vaativuus pääsi valloilleen hetkeksi (tai toivon että vain hetkeksi!), olen alkanut hallitsemaan sitäkin. 

Viesti

Miehelleni lähetettiin nimettömänä kirje, jonka viesti (jos sen oikein tulkitsimme) oli kehotus jättää minut. Kirjekuoreen oli lehdestä leikatuin kirjaimin kirjoitettu mieheni nimi ja osoite. Kirje oli kirjoitettu Tupperwaren piirtolevyä käyttäen. Kirjoittaja ei siis halunnut, että häntä tunnistetaan. 

Näin kirjeen heti postilaatikolla nipun päällimmäisenä. Kiinnitin huomioni sen outoon ulkonäköön ja siihen, ettei lähettäjän tietoja ollut. Hetkeksi tuli inhottava olo. Hymähdin, olin varmasti katsonut liikaa telkkaria. Mieheni tuli kotiin ja hänen ilmeensä kertoi oman ensivaikutelmani oikeaksi. Kirje oli kuin olikin outo. 

Kirjeessä todettiin minut narsistiksi ja siksi ymmärsimme, että viesti kehottaa jättämään minut. Teki pahaa. Lähinnä siksi, etten koskaan ole halunnut kenellekään pahaa, mutta nyt olin ilmeisesti sellaista aiheuttanut. Sitten mietittyämme kirjettä uudelleen, älysimme sen tarkoittavan sitä, että lähettäjän itse on oltava sekaisin. Mikä vaivannäkö ja työ vain viestittääkseen tämä. Myöhemmin asia muuttui jo vitsiksi. 

Kirje kuitenkin häiritsee. Kävimme läpi tuttavapiiriämme, perheitämme, kaikkia. En kuitenkaan keksinyt sellaista, jonka olisin onnistunut saamaan noin tunteiden valtaan. Kaikkia en varmasti voi miellyttää, mutta viime aikoina kun ihmiskontaktit ovat kuitenkin olleet tavallista vähemmät, ei tällaisia tapauksia tahtonut löytyä. Aavistamme kuitenkin nyt, mistä kirje on ehkä peräisin. Sen aika näyttää, osummeko oikeaan epäilyissä. 

Kirjeen lähettäjä on muodostanut minusta itselleen selvän mielipiteen. Hän on huolissaan miehestäni ja ilman minua elämä voisi olla helpompaa. Sitä en mene kiistämään, elämä minun rinnallani kotona oloni aikana on varmasti ollut raskasta. Emme kuitenkaan ole eroamassa, vaan on ollut mukava huomata jopa niitä hetkiä, jolloin olemme huomanneet tämän suhteen jopa syventyneen. Vaikeudet ovat meitä raastaneet ja repineet, mutta se on elämää. 

Siinä samassa, jossa oma itsetuntoni on alkanut vahvistua pikkuhiljaa, on ehkä meidänkin parisuhde tehnyt sitä. Ainakin vielä. Kirjeen kirjoittaja sai meidän uudelleen tiivistämään rintamaamme meitä uhkaavia asioita ja ihmisiä vastaan, joten vaivannäkö on ollut turhaa. 

Jopa säälin tätä anonyymia, joka on itse ehkä pelokas. Hän näkee asiat suppeasti ja pelkää muutoksia. Pelkää kenties kaikkea erilaista yleensä. Hän haluaa nujertaa ja ehkä sillä nostaa itseään korkeammalle. Hän on lähellä, mutta silti niin kaukana. Hän ei ymmärrä. 

Jotain hyvääkin

On hassua huomata pitkään sairauslomalla oltua, että prosessissa tapahtuu jotain hyvää minulle. Vaikka masennus ja sairaustuminen on tuntunutkin yleensä vain huonolta ja negatiiviselta asialta elämässä, näen nyt jo mitä hyvää se tekee minulle ihmisenä. 

Sen suuren vihan kokemuksen jälkeen, josta aiemmin kirjoitinkin, alkoi päätä nostamaan minussa aivan uusi ääni - itsevarmempi minä. Sellainen minä, joka ei salli toisten tallloa päältä mennen tullen. Liika kiltteys on vienyt minua tähän asti. Olen uskonutkin, että vain se on oikea tapakin elää. Kääntämällä se toinenkin poski kun tulee satutetuksi. Mutta ei enää. Nyt uskallan kertoa rajani ja pitää puoliani. 

Olisiko tätä tapahtunut, jos olisin jatkanut normaalia arkeani töissä sairastumatta? Olisinko voinut jotenkin oppia itsestäni ja oman itseni arvostamisesta jotain näin tärkeää? En usko. Ensimmäistä kertaa aikoihin, olo tuntuu hyvältä. Juurikin siksi, että olen oppinut jotain arvokasta, joka varmasti kantaa loppuelämäni. Moni oppii tämän jo lapsuudessa, mutta joskus se pitää oppia aikuisiällä. 

Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan! 

Menee yli hilseen...

Tarkoituksenani ei ole täällä puuttua politiikkaan, mutta nyt en malta olla sitä tekemättä. Nimittäin tämä ns. tasa-arvoisen avioliittolain pyörittely on saanut niin eriskummallisia näkemyksiä eri medioissa, että alan itse olla aika äimänä. Sinänsä hyvä että mielipiteitä on, koska sillä yleensä luodaan moniulotteisempi kuva asiasta. Ja hyvähän se on keskustella, mutta nyt tuntuu että asian ydin on tainnut unohtua. 

Minä kuulun siihen porukkaan, joka ei kannata tätä lakialoitetta. En ymmärrä, miksi homoseksuaalien pitää saada jotain, joka on jo tarkasti määritetty kahden eri sukupuolen asiaksi ja joka on universaalisti käsitetty samoin. Toki on poikkeuksia, mutta valtaosassa kulttuureja avioliitto tarkoittaa kuitenkin samaa. Yksinkertaisesti, miksi homoille ei ajeta homoliittoa?

Olen törmännyt niin fb:ssa kuin lehtien palstoilla siihen, että kaikille olisi suotava rakkaus. Mutta eikai oikeasti rakkautta (siis tunnetta!) aleta lailla määrittelemään..? Eikai tässä oikeasti ajeta sitä, että kuka saa ketäkin rakastaa? Tai jos näin on niin olen itse ymmärtänyt lakialoiteasian aikasta väärin. Ja jos näin on, olisiko aika herättää homoseksuaalit todellisuuteen, että laki ei oikeasti heitä kiellä rakastamasta. Eli anti mennä vaan!

Ja onko nykyinen avioliitto epätasa-arvoinen? Keitä se syrjii? Avioliittoon on lupa oli homoseksuaali tai hetero (sitä ei laki määritä), kunhan sen solmii vastakkaisen sukupuolen kanssa ja kyseessä on täysi-ikäiset ihmiset. Se, että tämä määritelmä on olemassa, ei tarkoita sitä että siinä ketään syrjitään. 

Tästä keskustelusta mieleeni tulee nämä muut sukupuolineutraalit asiat. Joku aika sitten pinnalla oli sukupuolineutraalit pukuhuoneet... Jep, oikeasti! Jos nyt on sovittu että miehet ja naiset vaihtavat vaatteitaan eri huoneissa, niin onko sekin oikeasti epätasa-arvoista? En ymmärrä! Tuttavani sanoikin hauskasti, että eihän tasa-arvon nimissä naiset nosta meteliä kun eivät pääse miesten koripallojoukkueeseenkaan. Tai päinvastoin. Niinpä! Edelleen katsomme mielenkiinnolla Leijonien jääkiekon MM-kisojakin, eikä tällä 2000-luvulla siellä vieläkään luistele naisia seassa. Olisiko siihen kenties joku ihan fiksu syy?

Sitten lakialoitteen puolestapuhujat vetoavat lapsien hyvinvointiin. Ihana ajatushan se on, että jokainen lapsi voisi kokea kahden rakastavan ihmisen läheisyyden elämässään. Mutta onko ongelma , siis rakkauden puuttuminen lapsen elämässä, eri sukupuolissa? Ja onko sateenkaariperhe lapselle pelastus? Itse en jaksa sitä uskoa.

Paljon on lapsia, joiden asiat on huonosti. Kertoohan siitä liian monet lapsisurmatkin. Uskallan kuitenkin väittää, ettei syy ole biologisten vanhempien läsnäolossa tai siitä, ettei lapsi ole kasvanut sateenkaariperheessä. Sateenkaariperheet ovat niin marginaalinen ryhmä verrattuna perinteisiin, ettei lasten oloista voi järkevästi todeta, kummassa perhemallissa lapsi voi paremmin. Ongelma on siis jossain muussa, johon pitää löytää ratkaisu. Lakialoitteen läpimeno ei sitä taida ratkaista. 

Sateenkaariperheen lapsella on aikamoinen tilanne edessään kun kasvaa aikuiseksi. Hänellä onkin kolme vanhempaa. Ja se ei ole pakon sanelema asia, niinkuin yleensä esimerkiksi nykyiset adoptioasiat ovat. Se on kahden aikuisen halu saada itselleen lapsi, rakkauden hedelmä. Tämä ei siis millään lailla lähde lapsen tarpeista, vaan aikuisten. Homoseksuaalit ei hyvällä tahdollakaan kykene hankkimaan lasta ilman sitä kolmatta osapuolta, joten onko se lapsen edun mukaista tai edes luonnollista? Sellaiseksikin kun asiaa on luonnehdittu. 

Viimeksi Posse-ohjelmaa katsoessa Teuvo Loman kertoi avioliiton olevan mukava siksi, että saisi kirkkohäät. Tämä on ollut pitkään asia, joka on mennyt minulla kaukana hilserajan... Miksi haluta viettää itselle merkittävää juhlaa paikassa, jonka oppeja ei allekirjoita? Ja tämä pätee muihinkin, jotka kuuluvat kirkkoon vain saadakseen kirkkohäät. En vain ymmärrä. Minä halusin papin aamenen, koska se on oman uskoni mukaista. Mutta mieleen ei edes tullut järjestää hääseremoniaa muualla kuin oman uskontokuntani puitteissa. Vai olisiko lakialoite paikallaan, että kristitty voisi saada moskeijassa viettää häät nyt kun muslimien määräkin on noussut maassamme?

Tällainen vuodatus tällä kertaa, ohi aiheiden, mutta purkaus tämäkin. Pahoittelut tästä lukijoille! :)

Viha on vahva tunne

Olen vasta viime aikoina havahtunut tunteeseen, jota tunnen. Se on ollut minulle uusi ja siksi aikaa sen tajuamiseenkin on kulunut. Vihaan. En voi sietää ja näen punaista. Oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni voin sanoa näin. Enkä ole siitä kovin ilahtunut. 

Olen tullut hyvin toimeen ihmisten kanssa aina. Miellyttäjä minussa on siihen pyrkinytkin. Pidän siitä, että seurassani viihdytään ja voin saada toiset tuntemaan olonsa mukavaksi lähelläni. Jotenkin olen aina luullut, että kaikilla pyrkimys olisi samaan. Siksi hämmennys on suuri kun huomaa, että ei se niin olekaa. On olemassa myös niitä, joille toisten tunteet on vähäpätöisin asia maailmassa.

Mustaksi mieleni saa mieheni sisko. Hänen seurassaan joudun todella tsemppaamaan, että pitäisin käytökseni asiallisena. Pitäisikö edes pitää? Vai saisinkohan sanoa, mitä sylki suuhun tuo? Onko tunteeni edes oikeutettua? Hyväksyttyä?

Mieheni kanssa yhteisiä vuosia meillä on ollut kohta seitsemän. Tuona aikana muistan ainoastaan yhden kerran kun kohtaaminen hänen siskonsa kanssa on saanut hyvälle mielelle. Se oli se ensimmäinen kerta, jolloin tapasimme. Silloin kai kulissit pysyivät paikallaan.

Tuon kohtaamisen jälkeen on koiraamme kiusattu, vain koska minulle on haluttu tehdä kiusaa. On osoitettu mieltä, niin että työkaverini saivat hämmästellä hänen käytöstään. Samaa käytöstä sai sukuni ihmetellä meidän häissä. Kiitos mieheni siskon ja anopin, en ajattele omia häitäni lämmöllä vaan mieleen on jäänyt se pettymys omana suurena päivänä. Olen saanut lokaa niskaan kerta toisensa jälkeen. Olen yrittänyt asiasta keskustellakin, tuloksetta. 

Viikonloppuna saimme kuulla, että miehestäni tulee eno. Iloinen asia sinänsä. Tästäkin aiheesta löytyi kuitenkin mahdollisuus kääntää veistä haavassa ja henkisesti lyödä lyötyä. Yritimme mekin vuosia sitten lasta, mutta sepä ei onnistunutkaan. Ehdin tuntea alkuraskauden oireitakin, mutta siihen se jäi. Mieheni sisko tietää sen, ettemme lapsia ole saaneet ja tietää myös sairauslomastani. Mutta sehän ei estä sanomasta ikäviä asioita. 

Anoppi komppaa tytärtään. Aina löytyy jokin hyvä selitys, miksi käytös on ollut mitä on. Minua on pyydetty kerta toisensa jälkeen ymmärtämään ja antamaan olla. Mutta nyt alkaa raja paukkua komeasti rikki, enkä vain enää jaksa niellä! Olisi helpompaa, jos esimerkiksi päätös lapsettomuudesta olisi alunperin ollut oma eikä todellisuuteen tyytyen tehty. 

Olen katkera ja vihainen. Ja olen surullinen siitä. En halua myrkyttää mieltäni pahalla. Totuushan on, etten pysty ketään muuttamaan. Voin vain itse yrittää päästä asioiden yläpuolelle ja ehkäpä unohtaa. Mutta juuri nyt tuntuu, että se on vaikeaa.

Mieheni suvulla on oma vaikutuksensa sairastumiseeni. Heidän vuoksi hakeuduin jo vuosia sitten terapiaan. Siksi tuntuu välillä lähes mahdottomalta, että jonain päivänä voisin iloisena hymyillä heille. Kunpa kyseessä olisikin joku muu, eikä mieheni sisko! Olisipa joku jota ei tarvitsisi kohdata! Suhteemme mieheni kanssa on ollut karikossa hänen sukunsa vuoksi. Jatkoimme kuitenkin yhteistä elämää, koska olemme toisissamme löytäneet sielunkumppanit toisillemme. 

Miksi meidän elämä menee näin? Miksi meidän suunnitelmat eivät toteudu? Miksi meidän terveys pettää? Jossain sisimmässä jaksan uskoa, että kaikella on tarkoituksensa ja meidänkin elämällä on jokin suunnitelma. Niin ainakin kovasti toivon! Mutta joskus sitä tunteensa itsensä todella pieneksi tässä elämän myllerryksessä. 

Lyhyet terveiset

Täällä sitä porskutetaan. Tälle viikolle sain seuraa miehestäni, ei tosin sairausloman merkeissä vaan ansaitun vuosiloman. Siksi keskittyminen kirjoittamiseenkin on jäänyt. Mutta voinnin voisin sanovan olevan aika ok. Mieli on rauhallinen, alkuviikko on mennyt ihan mukavasti. Tänään seuraksi on tullut hengenahdistus, mutta uskon että se on seurausta reissuun lähdöstä. 

Koti on se turvapaikka, josta lähtemisessä on oma kynnyksensä. Viihdyn omassa kodissani niin, etten itseasiassa edes kaipaa minnekään. Mutta onhan se välillä hyvä vaihtaa maisemaa. Sitä taas aikaa taas on linnoittautua kotiin. 

Terapiassa olen saanut kannustusta poistua kotoa. Ihan hyvä, koska kynnyksestä voi kasvaa turhankin suuri. Ei sillä että pelkäisin, mutta en halua. Kotiin on helppo jäädä. Kotona ei tarvitse tsempata tai pitää yllä kulissia. Ei ole väliä edes sillä, miltä näytän. Reviirin pienenemisen voisi ehkä luulla ahdistavan, mutta sitä se ei toistaiseksi ole tehnyt.

Mutta nyt pakkaan reissulle. Odotan loppuviikkoa kun pääsen taas omaan sänkyyn.

Paisuva ongelma

Enpä olisi itsekään uskonut, kuinka monioireinen sairaus masennus on. Sen lisäksi, että on veto pois, unohtelen asioita, nukun välillä huonommin, kärsin hengenahdistuksesta tai rytmihäiriöistä (listaa voisi jatkaa loputtomiin), on viime päivinä korostunut vielä yksi oire. Olen reilun vuoden sairauslomalla paisunut kuin pullataikina! 

Jo keväällä otin lääkäreiden kanssa puheeksi pikkuhiljaa kertyneet kilot. Silloin se jäi kuitenkin muiden oireiden varjoon eikä sen syytä sen kummemmin mietitty. Loppukesällä alkoi pinna jo kiristymään ja sanoin lääkäreille, etten enää kestä kohoavaa painoani. Silloin käytössä ollut Venlafaxin vaihdettiin Cymbaltaan. Ainoa syy, jonka itse olin keksinyt painon nousuun, oli juurikin lääkitys. 

Toki kiloja kertyy huomaamatta muistakin syistä. En liiku nyt niin paljon kuin ennen ja olen joskus sortunut lohtusyömiseen. Mutta vaikka olen kokeillut kaikenmoisia keinoja laihduttaa (jopa paljon mainostettua nutraamista), ei paino muuttunut paria kiloa enempää. 

Lääkkeen vaihto on tainnut tepsiä, koska painon nousu on pysähtynyt. Onneksi! Se on jämähtänyt näyttämään 12 kiloa enemmän kuin sairausloman alkupuolella. Ja sekös masentaa! Nyt ilmojen kylmetessä olen saanut siitä muistutusta kerta toisensa jälkeen. Siis sen jälkeen kun kesän sinnittelin keksien päälleni jotain makkarat peittävää.

Viime viikolla hain talvitakkeja esille ja kiireessä nappasin villakangastakin päälleni. Autossa jo tunsin, että hihat kiristävät, mutta en ehtinyt enää vaihtaa takkia. Kylmissäni kävellessäni sitten paljastui totuus, takki ei mennyt kiinni! Untuvatakkiani kokeilin eilen, se onneksi meni nipin napin kiinni. Näky vain ei ollut kovin kaunis.

Eilen lähdin naapurin kanssa lenkille. Kiire tuli taas, koska olen aika hidas. Nappasin toppahousut kaapista ja samalla muistin, että viime talvena ne meni juuri kiinni. Niinhän siinä sitten kävi, ettei ollut toivoakaan saada niitä kiinni nyt. Menivät sentään ylös asti! Aikaa ei ollut etsiä toisia paksumpia housuja, joten jätin sepaluksen auki, käänsin lipareet niin, ettei etumus olisi suurilla muhkuroilla, ja peitin pitkällä paidalla totuuden. Mutta kuinka noloa! Eikä ollut helppoa vaivihkaa nostella housuja kävellessä. 

On siis tulossa mielenkiintoinen talvi. Nyt kun en saa mistään rahaa, on turha haaveilla uusista vaatteista. Toisaalta, enpä liian pienissä voi ihmisten ilmoille ainakaan mennä, joten taitaa olla pakko lähteä ostoksille. Veronpalautukset on onneksi tulossa (kiitos sen, että unohdin tehdä veroprosenttiin muutoksen kun jäin saikulle). 

Jälleen kerran voin todeta, ettei masentuneella kovin paljoa syytä ole nautintoon. Osaan nauraa itselleni, enkä ilman huumoria olisi selvinnytkään. En näistä läskeistäkään. Ehkäpä yksi sanonta pitää paikkansa, että näin suurta persoonallisuutta ei vain voisi pakata pienenpään pakettiin :)

Muista nauttia!

Niin, muutaman kerran olen sairauslomani aikana kuullut tuon. Ensimmäisen kerran työkaverini kehotti minua nauttimaan vapaasta kun piipahdin töissä sairauslomani alussa. En osannut sanoa tuohon mitään. Viiemeisin kerta oli hiljattain kun sain viestin tuttavalta. Hän kysyi siinä, että olenko nyt "nauttinut" olostani. Nauttinut? Mistä?? 

Ymmärrän hyvin, että masentunut on yksi niistä vaikeimmista kohdattavista. On varmasti vaikea keksiä hyvää sanottavaa tai kannustaa oikein. Mutta toisaalta, mitään ei tarvitse sanoa. Se on monessa tilanteessa melkein parempikin kuin ajattelematon kommentti. Ja nimenomaan ajattelematonta se minusta onkin, että masentuneen kehotetaan nauttimaan. 

Välillä huvittuneenakin olen miettinyt, että mistä tarkalleen minun kuuluisi nauttia nyt. Uupumuksesta ja siitä, etten jaksa tehdä juuri mitään? Siitä että joskus suihkussa käynninkin siirrän seuraavaan päivään vain koska en kykene menemään suihkuun? Voisinko nauttia vaikeudesta hengittää tai kun tunnen sydämen sekoilevan rytmin? Ehkä jatkuva päänsärky voisi olla aihe nautintoon? Tai kun muistini pätkii ja tunnen itseni välillä idiootiksi haahuillessani vaikkapa kaupassa etsimässä jotain, jonka jo unohdin?

Elämä masentuneena ei ole nauttimista. Toisaalta, eipä masentunut kykenekään nauttimaan asioista kuten terveenä. Minusta se on kuitenkin paljon, jos jonain päivänä ei tunnu niin pahalta. Sellainen päivä, jolloin ei olekaan fyysisiä oireita, on oikeastaan tosi hyvä päivä. Silloin ei haittaa vaikka henkisesti olisikin aika loppu.

Elämästä ei ehkä pysty nyt nauttimaan, mutta minun kohdallani se ei onneksi tarkoita sitä, että ajatukset olisivat vain negatiivisia. Mielestäni olen kyennyt näkemään sen valoisan puolen monessakin tilanteessa, mutta silti en nauti. Valitettavasti. Eikä se ole oma päätökseni. 

Monesti olen kuullut myös sen, ettei ajattelemattomia kommenteja kannata kuunnella tai ettei niitä kannata ottaa tosissaan. Totta varmaan. Sen ensimmäisen ja toisenkin pystyy kyllä nielemään, mutta seuraavissa alkaa tekemään jo tiukkaa. Nyt huomaan, että pinnani kiristyy aika nopeastikin jos minua neuvotaan mitä voisin tehdä että voisin paremmin. En enää jaksa kuunnella ohjeita ja neuvoja, vaikka tiedän niiden tarkoittavan hyvää. 

Mutta luulisi, että joku vastuu on kommentin sanojallakin. Aivan kuin masentunut ei itse tietäisi peruskeinoja parantaa oloa. Ihan kuin minullekin olisi uusi tieto se, että raitis ilma auttaa, luonnossa kannattaa viettää aikaa ja että on hyvä ottaa ihan rennosti. 

Googlettelin huvikseni ja löysinkin paljon juttuja siitä, mitä ei kannata masentuneelle sanoa. Niitä on näköjään ollut eri lehdissäkin. Luulisi siis tiedon olevan helposti käsillä, jos haluaa tietää kuinka auttaa. Mutta silti niitä sammakoita pompsahtaa tämän tästä. No, ehkä oma lyhentynyt pinna alkaa näkyä. Ehkä sanojat oppivat, vaikka kantapään kautta sitten, ettei kaikkea mieleen tulevaa kannata sanoa ääneen. Välittää voi kuitenkin vain olemalla elämässä, sanomatta sanaakaan. 

Kun toinenkin oireilee

Viime viikko meni todella sairauslomalla ja tämä viikko tuntuu olevan samanlainen. Mielelläni vain lepäisin ja nukkuisinkin. Yleensä olen yrittänyt puuhastella edes vähän. Vaativa kun olen. 

Pitkienkään unien jälkeen ei olo tunnu kovinkaan virkeältä. Siinä vaiheessa päivää kun on virkeimmillään, alkaa jo pimentymään... niin, syksy! Se niin pitkä ja pimeä jakso, jonka välillä tekisi mieli skipata. Ehkäpä käyn hakemassa ulkovarastosta kirkasvalolampun ja koitan sillä saada puhtia edes pysyä hereillä. Tai sitten vedän peiton korville ja vaivun talviunille. 

Olen kuitenkin iloinen siitä, että mieheni lauantaisen uupumisen jälkeen hänen vointinsa on ollut paremman tuntuinen. Hän onneksi kävi maanantaina lääkärissä ja ymmärtää, että itsestään huolehtiminen on täkeää. Se on tärkeää erityisesti nyt kun minä sairastan. Hän totesikin, ettei halua sellaiseksi mitä minä olen. Jos siis en muuhun pysty tällä hetkellä, niin voin olla ainakin se varoittava esimerkki siitä, mitä seuraa kun uupuu liikaa ja sairastuu. Vielä meitä ei ole täällä kahta saikkulaista, toivottavasti ei koskaan olekaan. 

Laskeskelemme rahoja ja mietimme jos meitä vaikka onnistaisi päästä hetkeksi pois. Lentää vaikka vain pariksi päiväksi jonnekin kauas arjesta. Se tekisi hyvää ja varsinkin nyt kun meitä on jo kaksi enemmän tai vähemmän uupunutta. Ensi viikolla ehkä mieheni pääsee pitämään viimeisen kesälomaviikkonsa, joten silloin ajallisesti se saattaisi onnistua. 

Mutta se raha... Sanotaan, ettei raha tee onnelliseksi, mutta melkeinpä väitän ettei se aivan paikkaansa pidä. Kyllä se siihen ainakin paremmat mahdollisuudet antaa.

Tarttuvaa?

Eilen oma onnistuminen sai hetken hyvälle mielelle. Iltakin meni rattoisasti kotisohvalla telkkaria katsellen. Mutta enpä olisi arvannut, että tänään päivä alkaakin toisin. Väsyttää ja päätä särkee, mutta se on sitä tavallista. Siihen olen jo lähestulkoon tottunut. 

Siihen en kuitenkaan ole tottunut, etten olekaan enää ainoa tässä taloudessa... tänään toisen kerran parin viikon sisään, mieheni oireilee. Hän oireilee jo toistamiseen olemalla aika huonossa kunnossa. Ensimmäisen kerran syvä uupumus, huono olo ja palelu toistuu ja nyt hän on petipotilaana. Mutta onneksi nukkuu. Onneksi kerää voimia ja toipuu, vaikka kertoikin hereillä ollessaan kuinka pää käy täydellä teholla ja työasiat pyörii pyörimistään mielessä. 

Viime kerralla mieheni nousi vasta kuuden maissa illalla ylös. Silloin hän ensimmäisen kerran pystyi syömään ja illalla hän jopa jaksoi olla kanssani valveilla. En odota tältä päivältä muuta, toivon vain että hän saa levättyä riittävästi ja nollattua mielensä. Nyt kun tietäisi muuten mitä tehdä. Kun tietäisi, millä voisin mieheni säästää tältä mitä itse käyn läpi. Olenko minä vienyt miehenikin pohjalle? Jos olen, olisinko voinut sen jollain estää..? 

Ehdotin, että maanantaina voisi olla hyvä piipahtaa lääkärissä. En tiedä onko yleistä miesten keskuudessa, ettei lääkäriin lähteminen ole kovin helppoa. No, toisaalta itsekin venytin sitä peloissani pitkään. Mutta nyt minä olen ainakin se varoittava esimerkki siitä, mitä voi tapahtua jos ei ajoissa hakeudu hoitoon. Vielä saattaa vaikka viikonkin lepo auttaa. 

No, nyt ei auta kuin odottaa. Odottaa ja toivoa parasta. Se tuntuukin niin kliseeltä ja jopa typerältä. Ihan kun tässä voisi elää normaalisti ja vain huomata jossain vaiheessa, että asia onkin ratkennut tavalla tai toisella. Mutta muitakaan vaihtoehtoja ei taida olla. Pienen ihmisen pyyntö yläilmoihin kai riittää?

Viikko sairauslomaa

Tämän, aika uuvuttavankin, viikon jälkeen on hyvä aloittaa viikonloppu vailla suunntielmia. Tai jos säät sallii, niin pihalla ehkä voisi hieman ahertaa, mutta muutoin pyjama päälle ja sohvalle. Tällä viikolla jokaisena päivänä olen taistellut unta vastaan. Herääminen kestää ja pikkupätkissä pystyn suoriutumaan iltaan. Välillä leväten. 

Tänään terapeutti totesikin, että tämä oli hyvä kuulla, olin ollut siis sairauslomalla. En ollut itse ajatellutkaan! Jatkuva väsymys ja otteettomuus ennemminkin aiheuttaa syyllisyyttä. Sitä miettii, mitä pitäisi tehdä tai mitä olisi hyvä tehdä. Mitä olisi järkeväkin tehdä. Mutta miksi? Olen sairauslomalla, eikä minun kuulu tehdä muuta kuin levätä!

Sitähän se kroppa on yrittänyt kertoa jo kuukausia. Nyt kuuluisi antaa periksi ponnistelulle ja suorittamiselle ja oikeasti levätä. Mutta kuinka vaikeaa tuo onkin toteuttaa! Se julma pikkupiiskuri korvien välissä kyllä keksii sanomista puolitiehen jätetyistä asioista tai täysin tekemättä jääneistä. Se muistuttaa, mitä olin joskus ajatellut tehdä enkä vieläkään ole edes aloittanut. 

Jotenkin nyt se oma lamppukin syttyi. Vihdoin! Olen tällä viikolla sallinut itselleni olla se, mitä on tarkoituskin olla. Olen syystäkin kotona. Olen uupunut. Olen sairas ja työkyvytön, kyvytön siihen kaikkeen suorittamiseen ja tekemiseen. Vielä kun muistaisin tuon vielä ensi viikolla.. No, katsotaan!

Samalla opin jotain muutakin. Tai on useamman kerran ollutkin terapiassa puhetta, että minulle sopii lyhyet ja nopeasti valmistuvat tekemiset. Innokkaana aloitin virkkailemaan kahta mattoa, toista siskolleni ja toista itselleni. Olen tehnyt niitä viikkokausia, tai paremminkin kuukausia, saamatta niitä valmiiksi. Viime viikkoon asti ne olivat vielä näkyvilläkin muistuttamassa. 

Viikonloppuna siivotessa päätin piilottaa matot itseltäni. En tarkemmin miettinyt miksi, mutta totesin itselleni, että kyllähän minä ne sitten löydän kun taas jaksan jatkaa niitä. Tänään ymmärsin, että olin toiminut oikein. Jos olisinkin virkannut patalappua, ei työ olisi jäänyt niin helposti kesken. Ja olisin onnistunut ehkä saavuttamaan onnistumisen tunteenkin. Mutta päätinkin virkata mattoa, ja vielä kahta! Päätin tehdä jotain, mihin voimat ei riitä, ja vielä tuplasin sen! Huh! 

Elämä on oppimista ja sen huomaan näinä terapiapäivinä. Vaikka toipuminen kestää, niin saan todistaa tätä pikkuriikkistä askelta eteenpäin. Hyvä minä! :)

Hang on!

Tänään ei kirjoittaminen luista. Täytän vieläkin hakemusta työttömyyspäivärahaa varten... en olisi uskonut kuinka paljon sekin vie energiaa ja aikaa. Mutta eiköhän tämä tästä. Sinnitellään!

Ammatinvalintaa

Aiempi ajatus siitä, että odottelen rauhassa miltä elämä näyttää ensi vuoden puolella, ei toimi nyt kun raha-asiat mietityttää. Vaikken ole huolesta sekaisin, tai edes hurjan huolestunut (ihme ja kumma!), yritän silti löytää ratkaisun ongelmaan. 

Jos kuntoutustuen tai työttömyyspäivärahan saamiseen menee kuukausia aikaa, täytyy tässä tehdä muutakin kuin istua kotona odottamassa. Tai siltä tuntuu. Fakta on ainakin se, etten ilman rahaa voi olla kovin pitkään. Siksipä tänäänkin pohdiskelin asiaa ja päädyin googlettelemaan ammatinvalintatestejä. 

Testejä löytyi paljon ja klikkasin auki niistä ensimmäisiä. Jospa niiden avulla pääsen jyvälle siitä, mikä minusta isona voisi tulla. Entinen ammattini ei ehkä toimi jatkossakaan tämän paremmin kuin sairauslomaani asti, joten siksi suunta on pois. Ehkä testit antaa vähän osviittaa mihin minusta olisi? 

Studentumin ammatinvalintatestin mukaan olen huolehtiva, eli minulla on hyvät vuorovaikutustaidot, olen ulospäinsuuntautunut ja tulen toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Olen avoin, joustava ja sopeudun helposti uusiin tilanteisiin. Huolehtivalla on lisäksi sekä fyysistä että psyykkistä kestävyyttä ja hyvä stressinsietokyky. Minun kaltaiseni viihtyisi esim. sairaanhoitajana, naprapaattina tai kiropraktikkona. 

Hmm.. psyykkinen kestävyys on nyt aika onnetonta. Stressinsietokyky tuntuu lisäksi olevan täysin kadoksissa. Ennen ehkä olisin voinutkin allekirjoittaa nuo lauseet, mutta nyt en. Palaudunkohan koskaan ennalleen kykyjeni puolesta..? Kokeilenpa seuraavaa testiä.

Kunkoululoppuu.fi -sivulta (ei tosin sivustona minulle se ajankohtaisin) löytyi duunikone, jonka mukaan olen huolehtiva konttorinjohtaja. 

Testituloksen mukaan huolellisena ja käytännöllisenä ihmisenä arvostan selkeää organisaatiota, jatkuvuutta ja turvallisuutta. Olen sympaattinen, vakaa, luotettava ja tunnollinen tosiasioiden ja yksityiskohtien hallitsija, joka ei yleensä ole kiinnostunut teknisistä asioista. Haluan tietää tarkkaan oman vastuualueeni ja tehtäväni. Arvostan hyväksi koettuja käytäntöjä, "miksi muuttaa sitä mikä toimii". Turhaudun jatkuvista muutoksista työpaikallani, mutta en vastusta hyvin perusteltuja muutoksia. Vaikka teoreettiset asiat eivät minua kiinnosta, olen kuitenkin nopea oppimaan uusia tietoja ja käytäntöjä. Ja vaikka en välitä toimia ihmisten keskellä, pidän kuitenkin toiminnasta muiden kanssa ja heidän ansioistaan huolehtimisesta. 

Työelämässä hakeudun usein ammatteihin, joissa voi konkreettisesti olla auttamassa muita ihmisiä. Viihdyn mm. terveydenhuollon, lastenhoidon ja -opetuksen tehtävissä sekä tehtävissä, joissa voin toteuttaa käytännöllisyyttäni, järjestelykykyäni ja tarvettani ottaa huomioon muiden ihmisten tarpeet. Voin ottaa vastuuta, työskennellä ahkerasti yksityiskohtaisten tehtävien parissa harmonisessa, ihmisläheisessä ympäristössä huolehtien asioiden järjestyksestä ja sujumisesta. 

Tuloksen ammatit ja ammattialat: Asiakaspalvelu, Opettaja, Hammashoitaja, Hengelliset ammatit, Kirjastonhoitaja, Koulunkäyntiavustaja, Sairaanhoitaja, Sihteeri/toimistotyöt, Sosiaalipalvelun työt, Teollisuustyöt, Muu työntekijä ja Terveydenhoidon koulutus ja palvelut.

Tarkka tulos! Ja aika paljon pystyn tuosta kyllä tunnistamaan omaksi. Mutta mikä on muu työntekijä?? Tällaisena muutenkin poikkeustapauksena se kuulostaa hyvältä! :)

Mol.fi -sivun se ns. virallisempi ammatinvalintatesti antoi listan niitä ammatteja, joihin soveltuisin. Listalla kärjessä on: Toimintaterapeutti, Fysioterapeutti, Hammashoitaja, Henkilökohtainen avustaja, Jalkaterapeutti, Kehitysvammahoitaja, Koulunkäyntiavustaja, Diakoniatyöntekijä, Kuulontutkija, Suuhygienisti, Naprapaatti, Osteopaatti, Sairaanhoitaja, Kirjastonhoitaja, Apuvälineteknikko, Sosiaalityöntekijä, Sosiaaliohjaaja, Mielenterveyshoitaja, Nuoriso-ohjaaja, Opinto-ohjaaja tai -sihteeri, Vastaanottovirkailija, Rikosseuraamustyöntekijä, Psykologi, Psykoterapeutti, Puheterapeutti ja Terveydenhoitaja. 

Jotain samaa tässä kuin edellisessäkin. Täytyy varmaankin opiskella, mitä nuo kaikki työt pitävät sisällään. Eli mietintämyssyä päähän ja tulevaisuutta suunnittelemaan, sitten kun jaksan taas asiaan paneutua...

Päivä pyjamassa

On tullutkin moneen kertaan todettua, että tekemiset vaativat palautumisajan. Eilinen kului palautuessa viikonlopusta, johon kuului lauantain valmistautuminen vieraisiin (siivoamista ja leipomista) ja sunnuntain vieraat. Eilen minusta ei ollutkaan sitten mihinkään. 

Heräsin kyllä hyvissä ajoin, samaan aikaan kuin töihin lähtevä mieheni. Jo puoli kymmeneltä olen nukahtanut ensimmäisille päikkäreille. Sen jälkeen istuin hetken koneella, söin, mutta luovutin. Menin uudelleen sohvalle makoilemaan ja olen siihen taas nukahtanut iltapäivän puolella. Katselin hetken telkkaria, mutta ei vieläkään silmät pysyneet auki. Nukahdin vielä kolmansille päikkäreille neljän jälkeen. 

Ihme ja kumma, meidän kaksi koiraa veti sikeitä myös koko eilisen. Siinä nukuttiin sohvalla koko porukka. Vasta viiden jälkeen ajattelin, että koirat on käytettävä pihalla. Ei kuin takkia päälle ja pihalle. Ja sitten takaisin sohvalle. 

Vaikken mitään järkevää tehnyt loppupäivänäkään, pysyin sentään hereillä kunnes menimme nukkumaan. Nukkuminen oli sitä paitsi helpottavaa, koska aina herätessä oli hetken helpompi hengittää ennen kuin hengenahdistus taas alkoi. Tänään olisin voinut toistaa eilisen kaavan, mutta onneksi edessä oli käynti terapeutilla. Ja onneksi sain vielä kerran purkaa anopin tuomaa kiukkua. 

Paljon vaatii toipua, varsinkin kun kyseessä on minun näkövinkkelistä ei-toivottu vieras. Olin onneksi ottanut tämän huomioonkin, enkä eiliselle ollut suunnitellut mitään tekemistä. Mutta kyllä sitä kaipaa niitä aikoja, kun menot tai vieraat ei vienyt kaikkea virtaa. Olisi kiva jos edelleenkin pystyisin aloittamaan seuraavan päivän "normaalisti" ja yön unet olisivat riittäneet palautumiseen. 

Ehkä jonain päivänä niin. Tänään yritän viimein tehdä hakemusta työttömyyskassaan. Jos edes sieltä onnistuisin saamaan rahaa. 

Vuodatusta

Sitä sanotaan, että suku on pahin. Siltä se joskus tuntuu, erityisesti kun kyse on siitä toisesta suvusta. Meillä oli tänään mieheni puolelta vieraita. En tiedä tekeekö yhteinen, aika kivikkoinen historia sen, että kihisin kiukusta kun anoppilan väen auto starttasi pihasta. 

Ei mennyt nimittäin kuin muutama minuutti kun anoppini oli ollut meillä, kun puheena oli jo metsä. Ei sinänsä huono puheenaihe, mutta se on kuulema jonkin kirjoituksenkin mukaan paras terapeutti mitä on. Metsään kuulema pitäisi mennä niin huoletkin unohtuu... (Jep, ehkä jos kyseessä on jotain muuta kuin psyykkinen sairaus!) Ja kuulema se riittää, että on hyvä ystävä jolle voi kertoa asiansa, ei ihminen muuta terapiaa tarvitse. (Juu, ehkä edelleen jos kyseessä ei ole sairaus!) 

Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta kun kuulen näitä osittain vihjailevia mielipiteitä. Niitä tuli sairauslomani alkuun aika tiuhaankin. Niinkin tiuhaan, että mieheni oli pakko tehdä siitä loppu. Silloin kuulin aika usein siitä, että liikkuessa luonnossa, voisin tervehtyä. Jos hoito olisikin noin helppoa, niin voisin vaikka istua kannon päässä viikon! Tervehtymisen eteen tekisin sen mielelläni, ennemminkin kuin ottaisin tämän kuukausien mittaisen sairausloman! Kuulin myös kommentin, että minun ikäisen pitäisi kyllä jaksaa olla töissä... Terveenä, juu!

Anoppini hoitaa työkseen lapsia. Nyt yksi hänen hoitamistaan pienistä lapsista on alkanut käyttäytyä huolestuttavasti. Mutta yllätys yllätys, mikään asiantuntijan tarjoama apu ei tule kyseeseen, koska silloin lasta riepoteltaisiin. Anopin mukaan sellainen ei tälle lapselle sovi... Sitä hän ei osannut sanoa, miksi lasta riepoteltaisiin.

En muista, olenko koskaan ennen törmännyt ihmiseen, joka olisi kauempana omista ajatuksistani! Kuinka ahdistavaa on istua hiljaa ja vain odottaa, että aika kuluu. Jotta välit pysyvät jokseenkin järkevinä, lasken kymmeneen, enkä yritän kääntää hänen ajatuksiaan. Joskus sitäkin kokeilin, mutta enpä arvannut mikä show siitäkin tuli!

Oma äitini joskus on sanonut, ettei kannettu vesi kaivossa pysy. Kuinka se sopiikaan juuri nyt tähän! Vaikka kuinka yrittää, toki asiallisesti, ohjata toista edes miettimään jotain asiaa eri kantilta, niin ei! Ei, kun on näitä parempia ja järkevämpiä konsteja... Sille hyvälle ystävälle voi varmasti näyttää kipeää korvaansakin, jos se ystävän apu auttaa aina! Hoituisikohan vaikka migreeni ystävän avulla?! Mihin tässä enää lääketiedettä tarvitaankaan?

Aaaarrrgh!!! 

Olen onnekas siksi, että minulla on ollut hyvä ystävä vierellä koko sairastamisen ajan. Olen siitä samaa mieltä anopin kanssa, että ystävän apua on tärkeää. Terveeksi tämä kultaakin kalliimpi ystävä ei ole minua tehnyt, mutta hän on tehnyt matkastani monin verroin helpompaa. En edes uskalla ajatella, mitä olisi tapahtunut ilman tätä henkistä tukea ja olkapäätä! 

Kyllä tämä kiukku tästä helpottaa! Hengenahdistus on nyt kaverina kun se jo hetken ehti olla pois. Mutta siihen on jo niin tottunut, että sen kanssa elellään. Voisinhan tietenkin mennä sinne metsään tervehtymään, ehkä otan ystävän sinne mukaan, ja sittenhän voi ehkä aloittaa työt jo huomenna. Tai sitten nappaan annokseni Cymbaltaa aamulla taas, menen sovitusti tiistaina terapiaan ja pidän kiinni muistakin minulle suunnitelluista hoidoista. Kyllä, niin teen! 

Heittäytymisen aika?

Viikko sitten sain postia kuntoutustuesta. Kirjeen, jossa kerrottiin että hakemustani esitetään edelleen hylättäväksi ja että asia on siirretty muutoksenhakulautakunnalle käsittelyyn. Silloin tuntui, että se jotenkin edes turvallinen pohja, jolla sillä hetkellä seisoin, katosi. Juuri kun olin saanut rakennettua luottamusta tulevaan, minut ravisteltiin hereille todellisuuteen. 

Viikossa on ehtinyt ajatella paljon. Vaikka osan aikaa selvästi pakenen todellisuutta vaikkapa nettiin, on välillä tullut pysähdyttyä pohtimaan keinoja. Olen puntaroinut eri koulutusmahdollisuuksia ja työvaihtoehtoja, mutta aina ajaudun umpikujaan. Yksinkertaisesti en tiedä edes itse, olenko siinä kunnossa että miettisin näitä. En tiedä, milloin näille suunnitelmille on oikea aikataulu. 

Sen kuitenkin tiedän, etten kykene päättämään mitään. Ajatukset ovat niin rikkonaisia ja irrallisia, ettei niistä rakennu kunnollista suunnitelmaa. Ja silloin alkaa ahdistamaan niin fyysisesti kuin henkisestikin. Ehkä se kertoo, etten juuri nyt ole oikeassa kunnossa asiaa miettimään. Tai ainakaan tekemään isoja päätöksiä. 

Huomaan kuitenkin, että osa minusta pysyy edelleen tyynenä. Usko Jumalaa auttaa rauhoittumaan ja antaa tyyneyttä mylläkän keskellä. Vaikka välillä hätä meinaakin nostaa päätään, mutta inhimillistähän se. Kun tulevaisuus on pelkkää epävarmuutta ja omat keinot on vähissä, sitä toivoisi itse tietävänsä ja hallitsevansa ratkaisut. Raamatussa kuitenkin kerrotaan, että taivaan pikkulinnuistakin pidetään huolta ja vielä varmemmin meistä ihmisistä. Se tieto antaa rauhaa, ainakin minulle. 

Mietinkin, että tämä taitaa ollakin se tilanne elämässä kun on heittäydyttävä siihen huolenpitoon, joka meille on luvattu. Kun itse ei voi tehdä kuin odottaa, niin eipä panikointikaan hyödytä mitään. Se vie vain enemmän voimia ja ahdistaa entisestään. Tuntuu siis jopa järkevältä pysähtyä kun ajatukset tuntuvat vain menevän suuremmalle solmulle. Olen enemmän hyödyksi läheisillenikin kun pysyn rauhallisena ja katson mitä tulevaisuudella on minulle antaa. 

Postia psykiatrilta

Lääkärit ovat ne oljenkorret, joihin tartutaan kun hätä on suurin. Siksi heiltä odottaakin ehkä jopa ihmeitä, tai ainakin sitä apua. Tänään kuitenkin sain sähköpostia psykiatrilta, joka ei suostunut ottamaan minua vastaan, koska olen käynyt myös toisella psykiatrilla.. En yksinkertaisesti tiedä mitä ajatella! Tai ainoa tulkintani on se, että hyvin herkkänahkainen lääkärin täytyy olla jos loukkaantuu potilaan "syrjähypystä". 

Kaikki lähti siitä, että kävin ensin työterveydeyshuollon kautta psykiatrilla. En vointini vuoksi kyennyt hakemaan heti kuntoutuspsykoterapeuttia itselleni ja päätimme kokeilla kunnallista puolta. Sieltä terapia järjestyikin kerran viikossa tai kahdessa. Se oli hyvä alku ja sain kerätä voimia psykoterapeutin etsintään myöhemmin. Samalla päätimme psykiatrin kanssa, että siirtyisin kunnallisen psykiatrin hoitoon, jotta minun ei tarvitse huolehtia tiedon kulusta kahden eri tahon välillä. Tämä kuulosti ihan hyvältä. 

Päätin pyytää tämän ensimmäisen psykiatrin lausuntoa kun valitin kuntoutustuen hylkäyspäätöksestä. Toisen lääkärin näkemys voisi tukea kuntoutustuen puoltamista. Näin ainakin maallikkona ja hylkäyspäätöksestä säikähtäneenä ajattelin. Samalla kävimme läpi tilannettani muutenkin ja päädyimme kokeilemaan toista mielialalääkitystäkin. Enpä arvannut, että kunnallinen psykiatri tämän kuultuaan toteaisi hoidon päättyvän heidän taholta. Tämän päiväisessä sähköpostissa psykiatri kertoo sen olleen vieläpä minun tahtoni... 

Tiedän, että oma pääni pätkii ja ajatus jumittaa. Ei kuitenkaan näin pahasti! Tuntuu kurjalle, että lääkärin taholta vääristetään asiaa heille paremmaksi. Omatunto on ehkä siellä nyt hyvä, mutta minun tilannettani potilaana tämä ei helpottanut. Toisaalta, eipä sitä tee mielikään olla sellaisen lääkärin potilaana, jonka kanssa ei samaa aaltopituutta löydy. 

Ensimmäisestä kuntoutustukihakemuksen hylkäyspäätöksestä tämän kunnallisen psykiatrin sekä kuntoutusohjaajan mielipiteet olivat mielestäni aika erikoiset. Heidän mielestään minun kannattaa hylättyä hakemusta ajatella positiivisesti, sillä nyt asiaani on reagoitu, minut on huomattu ja kuntoutukseeni ollaan valmiita panostamaan. Tähän psykiatri tämän päiväisessä sähköpostissa vielä viittasi. Hän vielä mainitsi, että hänhän on myös suositellut minulle mm. kuntoutuskurssia ja psykoterapiaa toipumiseni tueksi. 

Ajatus saattaa taustalla olla fiksu (niin yritän ainakin ajatella), mutta tekisipä mieli tietää kuinka terapian myötä tililleni tulisi rahaa, koska sehän maksaa minulle itsellenikin. Eikä varmasti viikko kuntoutuskurssillakaan ole keino saada toimeentuloa. En siis osaa kuntoutustuen hylkäyspäätöstä mitenkään nähdä positiivisena. Se on ehkä jälkeenpäin sitä, jos voin joskus huomata tämän kaiken taistelun tehneen minusta vahvemman. Juuri nyt se kuitenkin syö voimia ja lisää oireitani eikä näin edistä toipumistani mielestäni mitenkään. 

Pätkii

Voisi laittaa maanantain piikkiin, että olo on vetämätön ja pääkin jumittaa. Sitä se ei kuitenkaan ole eikä se paljoakaan kysy päivää. Aamulla herätessä voi aavistella millainen päivä on tulossa. Tai jos yöllä on heräillyt, sen aavistaa jo siitä. 

Nyt takana on ihan hyvät yöunet, mutta silti käyntiin lähteminen on hidasta. Muistikin pätkii ja jouduin varmistamaan terapeutiltakin huomista tapaamisaikaa. En vain aina muista ja jos olen kalenteriin jotain laittanut, on se sekava merkintä johon ei ole luottamista. 

Tällä kertaa huomasin, että jälleen kerran olen onnistunut sopimaan kaksi asiaa samaan aikaan. Niin vähän kuin menoja on, niin nekin onnistun ymppäämään samaan. Onneksi moni asia on sovittavissa ja toistaiseksi on ollut onnea, että olen sentään huomannut asian etukäteen. 

Päässäni pyörii vähän väliä perjantaina tullut kuntoutustukihakemuksen hylkäys. Itseasiassa mietin, että olen ehkä sittenkin työkykyinen. Eikai aina tarvitse niin skarppina olla? Mutta mihin hakisin? Sen kun vielä keksisin! 

Halu olisi kova parantua, mutta ymmärrettävästä syystä moni taho toppuuttaa siinä. Toipuminen kun vie aikaa. En paljoakaan osaa vain olla vaikka uupunut olisinkin (taas vaativuus piiskaa..) ja siksi mietin, että ehkä jokin työ minulta onnistuisi. Joku kevyt.

Vielä viime viikolla olin levollisin mielin siitä, että voin sairastaa sen mitä pitää. Voin tehdä jotain mihin voimat ja mielenkiinto milloinkin riittää. Olin hyväksynyt, että prosessi kestää ja saakin kestää minkä pitää. Nyt taas mielessä on raha. 

Toistaiseksi ei ole hätää, vaikka viimeisin raha tuli elokuun lopussa. Taas tuli nähtyä, että pahan päivän varalle ei ole yhtään hullumpi säästää. Mutta tästä eteenpäin meidän kahden hengen taloudessa vain toinen saa rahaa. Eikä varmuutta ole, kuinka kauan tilanne pysyy tällaisena. 

Edelleen ihmettelen, että pystyn olemaan panikoimatta. Onko tämä sitä, että sokissa ihminen voi toimia järkevästi ja tunteet pääsee valloilleen vasta myöhemmin? Enemmän olen huolissani siitä, kuinka taloutemme tienaava osapuoli jaksaa. Nyt hänen on jaksettava, vaikka omakin vointi on heilahdellut. Minkälainen olo mahtaa olla kun vaihtoehtona ei ole sama kuin minulla? Ei voi antaa periksi, ei voi uupua... 

Mieheni vuoksi toivon, ja toki itsenikin, että tilanteeseen joku ratkaisu tulisi. Nyt pitäisi vain jaksaa odottaa. Näissä tilanteissa on joskus jopa onnellista, että muisti pätkii. Saatan unohtaa tätä todellisuutta pieniksi hetkiksi. Olisipa ne hetket vielä vähän pidempiä!

Jokalainen uupuja

"Jonkun on muututtava, ennen kuin työn ilo palaa. 

Se on mahdollista, kun tunnistat, mikä sinua uuvuttaa."

Tämä lainaus on Hyvä terveys -lehden artikkelista Työuupumus vaatii, että jonkun on muututtava. Otsikko jo kertookin, mistä artikkelissa on kyse. 

Artikkelissa mainitut oireet ovat hyvinkin tuttuja, tunnistan niistä jokaisen. Tapahtumaketjukin on kuin omasta elämästäni. Mutta sitten artikkelissa mainitaan kolme eri tyyppistä uupujaa. On asenneuupuja, joka on liiankin tunnollinen ja vaatii itseltään liikaa. On työolouupuja, jolla on yksinkertaisesti liikaa töitä. Sitten on vielä arvouupuja, jonka arvomaailma ja työn sisältö ei kohtaa. 

En tiedä mitä pitäisi ajatella siitä, että nämä kaikki on mainittu omalla kohdallani... olen ollut vaativan persoonallisuuteni vuoksi todella tunnollinen ja tarkka. Työmoraalini on korkea ja mielestäni työni sitä vaatiikin. Minulla oli liikaa töitä ja siitä olin yhteydessä ylemmille tahoille. Tuloksetta. Ja moneen kertaan olen hoitavien tahojen suusta kuullut, ettei selvästikään arvomaailmani ole kohdannut työni sisällön kanssa. 

No, artikkelissa haastatellun Arto Pietikäisen mukaan kaikille uupujille on oma lääkkeensä. Asenneuupujan tulisi opetella rentoutta. Tämä omalla kohdallani tarkoittaa vaativuuden tunnistamista ja sen hiljentämistä (miten??). Työolouupujan tulisi nostaa haloo eli jutella ylemmälle taholle tai äänestää jaloillaan. Niitä työpaikkoja kun olisi joka oksalla, olisin itse varmasti lähtenyt ajat sitten. Päätin kokeilla avun pyytämistä suoraan, mutta kuinka kävi. Mikään ei muuttunut ja tässä ollaan! Myös arvouupujan pitäisi nostaa kytkintä. 

En edes tiedä, kuinka monta kertaa olen jokaista vaihtoehtoa mielessäni pyöritellyt. Vuodessa ehtii miettiä paljon. Oman alan töitä ei ole ja muihin yleensä vaaditaan uusi koulutus. Tuntuu, etten ennen enkä oikein jälkeenkään päin ole pystynyt tekemään mitään. Tai hakeuduinhan lääkäriin, kai se kohdallani oli riittävää? 

Taustaa

Työuupumus ei ole syntynyt itsekseen. Siihen on tarvittu muutakin kuin työn teko. Työ on se mihin uuvuin, mutta masennukseni on kehittynyt vuosien varrella. Eipä se yhdessä yössäkään ilmaannu. Ennen työpaikka oli se, jossa pääsin unohtamaan muut ongelmat. Siellä meni hyvin ja nautin. Sitten kun köysi alkoi kiristymään kaulalla työssäni, oli paketti jo aika valmis. Ei ollut enää paikkaa, jossa menisi hyvin.

Perintötekijöillä sanotaan olevan oma osansa masennukseen. Omalla kohdalla lisänsä toivat taistelu rakennusprojektissamme ja valitettavasti myös puolisoni suku, joka ei minua alkuun hyväksynyt. Taustalla sairastamisessani on myös vuosien takaista työpaikkakiusaamista. Olen ehkä onnistunut olemaan kynnysmatto vähän joka paikassa. Liian kiltti on usein kommentti, jota olen kuullut. Sitäpä kai, mutta tämän maksun jälkeen luulen olevani muuta. Askel eteenpäin sekin. 

Syyt sairastamiselleni ovat yleisiä. Todella paljon kuulee kiireestä työpaikoilla ja stressistä, joka valvottaa tai vaikeuttaa elämää muuten. Niistä varmasti on moni kuullut ja moni on kokenutkin. Entä kuka ei olisi kuullut tarinaa, jossa toisen suku on käynyt hankalaksi? Entäpä oman perheen kiemuroista? Jep, tuttuja varmasti kaikille. 

En tiedä valehtelenko itselleni kun yritän olla positiivinen kaikesta huolimatta. Yritän ajatella, että olen päässyt näinkin pitkälle ja kaiken tämän jälkeen olen vahvempi. Sitten olen saavuttanut jotain, jota ehkä esimerkiksi kiusaajani eivät ole. Toiveajattelua? 

Julkisuudessa on ollut henkilöitä, jotka psyykkisen sairastamisen jälkeen ovat löytäneet uuden elämän. He ovat saavuttaneet jotain parempaa ja hymyilevät leveästi voittajina. Joskus epäilen, onko kyseessä kulissi vai onko se totta. Toivossa on kaiketi kuitenkin hyvä elää.

Hengittämisen helppous

Niin, olisikin! Vaan ei ole. Toisaalta tämä yhtäjaksoinen hengenahdistus alkaa olla jo hyvinkin tuttua. Yli kymmenen vuotta sitten koin sen ensimmäisen kerran ja siitä asti se on varoittanut kun vauhti on liian kovaa. Siitä olen tiennyt, milloin stressiä on liikaa. 

Tämän kertainen ahdistelu on jatkunut nyt yli viikon. Aiemmin käytin satunnaisesti oireeseen Alproxia, mutta nyt käytössä on Propral (mietona, 10 mg annoksena). Alprox jäi, koska se väsytti ja siihen syntyy riippuvuus herkästi. Propral puolestaan on ollut hyvä. Se ei edes oikeastaan tunnu missään, mutta auttaa. Paitsi eilen, jolloin tupla-annoskaan ei tehnyt hengittämistä helpommaksi. No, nyt sentään jaksan yleisesti paremmin kuin vähän aikaa sitten. Ei siis mitään pahaa, ettei jotain hyvääkin. 

Terapiassa on puhuttu siitä, että saatan itsekin pitää hengenahdistuksesta kiinni. Voi olla. Se on minulle jo niin tuttu oire, se ei säikäytä. Ennemminkin ärsyttää. Se on riesa, joka muistuttaa etten ole terve. Vaikka toipumiseni on todennäköistä (lääkäreiden mukaan), voikohan ahdistelu jäädä osaksi elämääni kuitenkin? Ehkä. Mutta saatan pitää siitä kiinni, koska sillä on helppo selittää syytä sairauslomaan. 

Monta kertaa olen sanonut, niin lähipiirilleni kuin terapeutillenikin, että helpompaa olisi jos vaikka jalka olisi paketissa. En tietenkään toivo mitään muita sairauksia tai vaivoja. Kuitenkin se, että syy sairauslomaani on korvien välissä, tekee tästä kaikesta vaikeaa. Vaikeaa itselleni ja muille. 

Kestää aikansa, että ymmärrän itse tätä kaikkea, tai että vielä hyväksyn sen. Ja sitten kun näin käy, on ympärilläni kysymysmerkkejä. Olen koko sairauslomani ajan saanut tasaiseen tahtiin vakuutella syytä kotona oloon. Olen saanut luetella oireita, jotta joku ulkopuolinen ymmärtäisi. 

Eihän ulkopuolisten tarvitse kaikkea ymmärtää tai tietää edes syytä kotona olooni. Lähimmille olen kuitenkin yrittänyt selittää. Olisko tarvinnut, en tiedä. Kotoa lähtiessä puenkin sitten "mulla on kaikki hyvin"-kulissin päälleni ja vältän sillä kysymyksetkin. Taidan tuosta syystä viihtyäkin niin hyvin kotona. Kotona voin olla takkutukkaisena ja likaisissa vaatteissa. Seuranani koirat, jotka ei hien hajustakaan säikähdä :)