Masentunut tietämättään?

Minulla meni kauan, että ymmärsin sairastavani masennusta. Sen tajuamiseen taisi mennä jopa puoli vuotta kun olin kotona. Paremmin sen olisin ymmärtänyt, jos olisin sopinut siihen stereotypiaan masentuneesta. En ollut vain alakuloinen, apaattinen ja surullinen. Hymyilin, olin reipaskin välillä, nauroin kun nauratti. Ja koko matkan kuulin kommentteja siitä, kuinka oli vaikea uskoa minun olevan masentunut. Mutta totta se oli. Olin masentunut, ja olen sitä vähän vieläkin. 

Kodin Kuvalehden artikkelissa kerrotaan viisi eri merkkiä, joista voi tunnistaa masennuksen. Nämä merkit ovat niitä, joita ei heti tule yhdistettyä masennukseen. Niitä merkkejä on hermostuneisuus, levottomuus, erilaiset kivut, yhtäkkinen hitaus, lyhyt pinna ja himo epäterveelliseen ruokaan. Tunnistan itseni näistä jokaisesta kohdasta.

Käypä lukemassa koko juttu täältä. 

Elämälle pelisäännöt

Kuulun niihin, joiden on helpompi elää ja olla kun tietää säännöt. Vaikka joskus niitä tuleekin rikottua, toimivat ne ohjenuorana tilanteissa, joissa välttämättä ei itse tiedä kuinka olla ja mennä. Tällä viikolla terapiassa selvisi, että tarvitsen ohjeet myös vaikean anoppitilanteeni kanssa. Nyt kun tiedän kuinka mennä eteenpäin, on olo huomattavasti aiempaa kevyempi! 

Yrityksistä huolimatta välit anoppiin ovat ja pysyvät tulehtuneina. Kun vastapuoli nostaa vain kädet pystyyn ja haluaa, että aika parantaa, on vaikea yksin saada tilanne korjaantumaan. Hyvät tai ainakin jollain tapaa toimivat välit ovat olleet toiveissani, mutta nyt olen ymmärtänyt luovuttaa ja erottaa haaveet todellisuudesta. On aika hyväksyä tilanne ja sen tämän hetkinen toivottomuus ja keskittyä elämään elämää eteenpäin. 

Kuulostaa helpolta. Olen kuitenkin painiskellut asian kanssa lähes vuoden, joten työstämistä nämä isot asiat vaativat. Toisaalta se lopullinen havahtuminen tapahtui lähes sormia napsauttamalla viime kerralla terapeutin luona. Sen jälkeen olen hetken asiaa pureskeltuani päättänyt, että en enää edes yritä. En pidä mitään yhteyttä anoppiini, en elätä toiveita paremmasta. En mieti enää päätäni puhki  ja itseäni uuvuksiin, mitä asialle olisi tehtävissä. Annan asian nyt vain olla. 

Oloni on tämän asian jättämisen jälkeen ollut kevyempi. Toki vielä on työtä siinä, että miehenikin ymmärtää tilanteen samalla lailla kuin minä. Meillä molemmilla on ollut sisäänrakennettu ajatus perhemallista, jossa jokainen sukupolvi elää elämää toistensa rinnalla arkeaan jakaen, yhteisönä. Joskus se ei vain mene niin. Välttämättä sellaista yhteistöä ei tule koskaan olemaankaan, joten omista toiveista on silloin luovuttava. 

Nyt on kuitenkin aika keskittyä tulevaan ja omaan työkokeiluuni. Saan nyt pelisäännöt löydyttyä keskittyä meidän perheeseen, omaan jaksamiseen ja kaikkeen siihen mitä tulevalla on meille antaa. 

Mietintää hoidosta ja uutisia

Tänään on paljon mielessä ollut meidän ihmisten pelko, arkuus tai haluttomuus hoitoon. Itsessänikin sitä piirrettä on jonkin verran, mutta parempi loppuelämä on hyvä kannustin ottamaan apu vastaan kun siihen on mahdollisuus. 

Kuka tahansa, joka tämän sattuu lukemaan, on varmaan itsekin kuullut jonkun kieltäytyvän lääkäriin menosta tai haluttomuudesta astella jonkun ammattilaisen puheille. Tänään olenkin pohdiskellut mielessäni, mistä tämä mahtaa oikein johtua. Pelkäämme kai ja se on toki inhimillistä. Niin, en oikein keksi syyksi kuin pelon. Tai eikai lääkärissä käynti koskaan hauskaa ole, mutta jos toisessa vaakakupissa on elämän laadun paraneminen, eikö se kannattaisi? 

Nyt kun itsellä ainakin toivottavasti alkaa tilanne olla pysyvämmin hallinnassa, toivon olevani ainakin jonkinlainen elävä esimerkki siitä, kuinka lääketiede voi auttaa. Minulla kun oli sairaulomalle jäädessäni rypäs niin fyysisiä kuin psyykkisiäkin oireitaa, olen nyt voiton puolella! 

En tuomitse hoitoon menemättömyyttä, jokainen tekee päätöksensä oman hakintansa mukaan. Kunhan pohdiskelen ja samalla toivon, että jokainen apua tarvitseva sitä saisi. Ja toivon, että jokainen sellainen näkisi mahdollisuuden siellä "hoidon tuolla puolen" :)

Sitten niitä uutisia! Päivä imaisi mehuja, vaikka tunne onkin hyvä. Tänään on nimittäin kirjoitettu nimet paperiin ja työkokeilu on sovittu alkavaksi tämän kuun puolivälissä! Työkokeilu on sovittu kolmeksi kuukaudeksi, jonka jälkeen elämä onkin taas kysymysmerkkejä pullollaan. Jostain syystä se ei edes itseasiassa minua pelota, niinkuin muutama kuukausi aikaisemmin. 

Annan siis vielä mahdollisuuden ammatilleni, tosin eri ympäristöstä, jonka jälkeen sitten mietin haenko samalle alalle vielä töihin vai olisiko uuden ammatin opiskelu seuraava askel. Elämme siis jänniä aikoja! Toivotaan vain, että terveys kestää! Mutta onhna onneksi niitä hoitoja :) Ja huomenna pääsen lisäksi pitkästä aikaa terpeuttini vastaanotolle. Olo on siitä helpottunut, koska jollain tapaa olen jäänyt jo vähän koukkuun keskustelutuokioihin! :) 

Uskomisesta

Nyt täysin asian vierestä, tai ei oikeastaan edes vierestä. Mutta laitanpa kuitenkin :)

Törmäsin netissä tällaiseen tarinaan ja samalla kun se hymyilytti, se muistutti siitä kuinka totta se onkaan. Johtuuko kristityn kodin kasvatuksesta vai mistä, ettei evoluutioteoria ottanut upotakseen minuun koulussakaan. En koskaan pystynyt ymmärtämään sitä, miten apina olisi hiljalleen kehittynyt ihmiseksi. Ja miten ne apinaa kehittyneemmät yksilöt ovat kadonneet mutta apina itse ei? Mutta uskostahan kyse on evoluutiossakin. Ja minulle toimii paremmin luomiskertomus kuin tarina kalasta, joka hivuttautui maan kamaralle ja kasvatti jalat :)

Askel kerrallaan

Elämää voi elää onneksi vain sen yhden päivän verran. Siihen on pitänyt taas keskittyä kun ympärillä tapahtuu ja uudet kuviotkin odottavat toteutumistaan. Ja huomenna se uuden suunnittelu saakin askeleen eteenpäin kun tiedossa on kesksutelua työkokeilupaikan kanssa. Mahdollisesti teemme sopimuksen kokeilusta tai jos jotain mutkia tulee matkaan, otan toisen työkokeilupaikan, josta varmistuksen jo sainkin. 

Lääkäri varoittelikin, että tämä alkusyksy voi nostaa oireita pintaan. Niin se on tehnytkin. Muita oireita ei onneksi ole ilmaanunut kuin hengenahdistus. Välillä haukon happea kuin kala kuivalla maalla, mutta itseasiassa en ole siitä juuri nyt niin huolissani. Kun oireita osasi odottaa ja tietää niiden syyt, on niiden kanssa eläminenkin hieman helpompaa. Ja Propralia sain kehotuksen käyttää tämän jakson yli niin paljon kuin kroppa ja mieli tarvitsee.

Vaikka tulevassa on paljon epävarmuutta, tunnen kiitollisuutta. Matka tähän pisteeseen ei ole ollut helppo ja mutkaton, mutta kaikesta tähän astisesta on selvitty! En katso taaksepäin katkerana, enkä pohdi miksi kohdalleni tällainen elämänvaihe on tullut. Ennemminkin näen tämän porttina johonkin uuteen, jota itsekään en vielä tiedä. Uskon, että tälläkin kaikella se oma tarkoituksensa on. 

Jotain hyötyä siitä on ollutkin, että oma mieli on järkkynyt. Olen itse voinut olla edes hetkisen olkapäänä läheiselle, joka on sairastunut liian suuren taakan alla. Toivon sydämestäni, että hän pääsisi helpommalla kuin minä, että toipuminen olisi nopeampaa kuin minulla ja että jos pystyn, voisin myös auttaa!