Nyt mennään eikä meinata...

Olen luonteeltani aika utelias, avoin uusille asioille ja helppo uhri yllytyksille. Tuohon kun lisää vielä pienen ripauksen kilpailuviettiä, on yllytyshulluus hyvin paketissa. Ja nyt taas mennään kohti tuntematonta, vaativa persoonallisuus tietenkin piiskurina!

Viimeksi kirjoitinkin jumittavasta ongelmastani, niistä kroppaani kertyneistä läskeistä. No, nyt siskoni innoittamana, päätin antaa niille häädön ja otin osaa Fitfarmin kuuden viikon superdieettiin. Se alkaa tänään ja se kestää kokonaiset kuusi viikkoa. Sen aikana on mahdollista tipauttaa jopa 10 kiloa. Kuulostaa houkuttelevalta, varsinkin kun kesä lähestyy ja minä taivastelen makkaroita, joita löytyy aivan uusista paikoista kehoani. 

Mutta olen itseasiassa aika peloissani... Nyt vasta todella ymmärrän, että kuulun lohtusyöppöihin ja olen heti päätöksen (ja maksun) jälkeen miettinyt kaikki herkut läpi, joihin ei ole asiaa koskea seuraavien viikkojen aikana. Voin napsia päivän tarvittavat kalorit suklaalla ja muulla herkulla ja jättää terveellisen ruuan pois. Toisaalta se ruuan tekeminen kun on ollut aikamoinen haaste koko sairausloman aikana, niin nyt sitä sitten pitäisi pystyä tekemään.. hui!

Pelottavaa on myös tietyn rytmin ja ohjelman seuraaminen. Tämä on ensimmäinen kerta sairauslomallani kun olen jossain määrin tällaiseen sitoutunut. Aamuheräämiset on jo ajoittunut hyvin klo 8-9 välille, mutta muuten päivä on mennyt hyvin vaihtelevalla rytmillä. Syön kun jaksan tai kun nälkä on tarpeeksi kova. Nyt olisi tarkoitus pitää ruokailussa rytmiä ja syödä vain tarkkaan laaditun ohjelman mukaan. 

Toisaalta suurena motivaationa on painonpudotus. Olen tuskastellut tässä jo viikkoja ja kuukausia läskieni kanssa ja sillä on ollut hurja vaikutus itsetuntooni ja mielialaani. Voi siis olla mahdollista, että tämän jälkeen voisin paremmin myös henkisesti. Niin ainakin toivon! Ja toisaalta, nyt kun joku kertoo, mitä milloinkin syön, on yksi ongelma vähemmän. Ruuan keksiminen kullekin päivälle on nimittäin aikamoista kun nämä voimavarat ovat mitä ovat. Ruokapuolen hoitaminen on ollut ahdistavaa kaikkinensa, joten hyvällä tuurilla tämä projekti helpottaa myös sitä. 

Tämä aamu meni vielä perinteisellä aamupalalla, maustamattomalla jogurtilla ja myslillä, koska vielä en ole täydentänyt kaappiani tarvittavilla ruuilla. Tänään on tarkoitus tehdä ostokset minulle ja miehelleni (joka minua tukeakseen lähtee myös mukaan!) ja sitten show alkakoon! 

Superdieetti alkaa kovin inhottavalla tavalla, nimittäin itsensä kuvaamisella alusvaatteisillaan. Etoo jo valmiiksi nähdä itsensä kaikkine kiloineen edestä, sivulta ja takaa.. Mutta toivon, että jonkin ajan päästä voin verrata peilikuvaa kuviin ja hymyillä saavutuksille. 

Nyt siis vain peukut kohti taivasta ja menoksi!

Jumittava ongelma

Aiemmin ongelmani oli paisuva. Se suureni pikkuhiljaa kunnes oma pinnani alkoi kiristyä tarpeeksi ja pyysin jo lääkäriltäni apua. Nyt tämä ongelmani on jämähtänyt paikalleen. Se  piinaa liikkumatta minnekään, nimittäin paino. Sanonnasta "Luota läskiin, se ei jätä hyvinä eikä pahoina päivinä" on tullut liiankin totta elämässäni. 

Paino nousi vuoden sairauslomalla ollessa yli kymmenen kiloa. Nyt mittari on jäänyt näyttämään 13 kiloa enemmän kuin sairauslomalle jäädessäni ja olen vakavasti alkanut miettiä puntarin vaihtamista. Mutta epäilen, ettei ongelma poistu sillä, koska vaatteet kiristävät aivan samoin kuin syksyllä. Ja sitä kun ei enää ole parikymppinen, ei paino muutu ollenkaan niin helposti. Kovalla työllä onnistun saamaan puoli kiloa pudotettua, mutta sitten kun herkuttelen yhden kerran, on painoa tullut tuplasti sen verran takaisin. 

Kesän lähestyessä paino alkaa vaivata enemmän. Kun talvea kohti alkoi pukeutua peittävämmin ja peitellä makkaroitaan vaatekerrosten alle, alkaa nyt ahdistamaan ajatus taas paljastaa totuutta kun ei enää toppavaatteet sitä peitä alleen. Bikinikunnosta ei siis ole puhettakaan tämän sairastelun aikana, ainakaan minulla! 

Jotkut (minun näkökulmasta onnelliset) laihtuvat masennuksen aikana, mutta kuinka ollakaan, minun tuurilla vaikutus on ollut täysin päinvastainen. Luultavasti kiloja minuun sai kertymään Venlafaxin, jonka piti ennemminkin laskea painoa. Vain hyvin, hyvin harvoissa tapauksissa lääke saattoi sitä lisätä. En todellakaan koe olevani onnekas ollessani muuta kuin tyypillinen tapaus. 

Nyt Cymbaltan kanssa olen pysynyt samoissa kiloissa. Siinäkin yleinen haittavaikutus on painon lasku, mutta tämänkin lääkkeen kohdalla olen harvinaisempaa sorttia. Melko harvinaisena haittaoireena on painon nousu, mutta onneksi en enää ole kuin mäkeä alas vierivä lumipallo. 

Mutta mitä sitten tekee masentunut ihminen jota paino ahdistaa? Hän aikansa tsempattuaan avaa suklaalevyn, syö sen ja potee vielä suurempaa morkkista kuin ennen sitä! Paperi sujautetaan roskiksen pohjalle, ettei puoliso järjen äänenä kertoisi teon olleen mitä typerin. Erityisesti kun toiveissa olisi olla hoikempi. Kun konstit eivät tepsi, on luovuttaminen aina tosi lähellä. Kun salaattia on pureskellut aikansa, ottanut hölkkäaskelia ja jumpannut kotona puntarin muuttamatta lukemiaan, ei innostusta enää löydy ja sitä lohduttaa itseään herkulla. Fiksua!

Jospa suunnitelmat toteutuvat ja kesällä voisi alkaa purkaa lääkitystä! Odotan sitä, koska vaikkei kaikkiin haittaoireisiin kiinnitä läheskään aina huomiota, on niitä yllättävän paljon lääkkeessä kuin lääkkeessä. 

23 sivua ja muutama rivi!

Nyt voin ehkä vähän hehkuttaa! Nimittäin kokonaisen 23 sivun vuoksi, ja niiden muutaman lisärivin! Ai miksikö?

Jo ennen sairauslomalle jäämistä huomasin lukemisen vaikeutuneen. En pystynyt keskittymään mihinkään tai jos jotain luinkin, unohdin pian kaiken. Tätä on jatkunut siitä lähtien ja entinen lukutoukka on muuttunut nettisurffailijaksi ja kuvien katselijaksi. 

Alkupuolella kotona oloa otin silloin tällöin kirjan käteen. Halusin uppoutua johonkin tarinaan ja unotaa todellisuuden vaikka vain hetkeksi. Ajattelinkin silloin, että nythän minulla siihen on aikaa kun työssäkäyntiä ei ollut. Luinkin silloin useampia sivuja, kunnes huomasin unohtaneeni lukemani. 

Kun on kirjan ensimmäisen kappaleen lukenut ja on siirtymässä seuraavaan, on erittäin masentavaa ymmärtää, ettei tiedä mitään mistä kirja siihen asti kertoi. Puolikas, tai jopa se kokonainen, tyhjä sivu kappaleiden välissä riitti tyhjentämään muistini. Katsoin välillä kirjan kanttakin muistuttaakseni mieleeni, mitä olikaan lukemassa. 

Lukeminen siis jäi, lukuunottamatta joitain lehtien lyhyitä artikkeleita. Joskus kirjakaupassa olen selaillut kirjoja ja miettinyt mitä niistä haluaisin lukea sitten kun pystyn. Ja niitähän oli. Kotonakin kirjoja on ja useampi niistä on odottanut lukijaansa. 

Eilen päätin sitten kokeilla. Tai päätin kun huomasin puhelimestani akun loppuneen enkä siksi voinut selailla nettiä ennen nukahtamista. Kuitenkin ensimmäistä kertaa 1,5 vuoteen onnistuin! Muutamaan kertaan luin nytkin saman pätkän uudelleen, mutta sivua kääntäessä muistin lukemaani! En tietenkään kokonaan (muistaako kukaan?), mutta pysyin juonessa kiinni ja asia oli mielessäni kokonaisena. 

Nyt vain pitää muistaa hallita vaativuutta sisälläni. Nytkin tuosta 23 sivusta viimeiset menivät takkuillen, joten liika on liikaa. Mutta sitä haluaisi heti onnistua niinkuin ennen! Mutta ehkäpä vielä joskus ahmin kirjan illassa tai parissa. Ehkä joskus voin ne monet kirjat lukea läpi, joita olen käsissäni pyöritellyt! 

Kuoleman läheisyys

Viime aikoina on muutaman kerran tullut puheeksi kuolema. Se aiheena on pyörinytkin sen jälkeen mielessä, kun siitä olen jutellut, ja päätinpä siitä vähän kirjoitellakin. 

Kuolema on tullut tutuksi ajatukseksi. Ehkä itsekin havahduin kun menin ääneen toteamaan, että  nyt pitkästä aikaa tuntuu, ettei kuolema kulje vierellä aivan koko aikaa. Kuulija taisi ainakin hämmentyä. Mutta kuolema on suomalaisilla yleensäkin tabu ja aihe, jota kierretään monella tapaa. Siirrytään ajasta ikuisuuteen, poistutaan keskuudesta, nukahdetaan ikiuneen, mutta ei kuolla. Sitä ei ehkä ajatella kovin paljoa eikä siitä paljoa puhuta. Etsimme nuoruuden lähdettä, jotta voisimme ehkä olla kuolemattomia. 

Kun oma elämä on tarpeeksi rankkaa ja synkkää, alkaa kuolemastakin tulla arkinen. Se seuraa kuin varjo ja on mukana monessa. Näin on tapahtunut ainakin minulla. Olen nimittäin jo vuosia miettinyt, että voin kuolla hetkenä minä hyvänsä. Siksi harmittaa jättää kotiin sekaisin paikat jos lähden, koska voinhan minä vaikka kuolla. Jos en palaa kotiin, en halua jättää jälkeeni hurjaa pyykkivuorta tai päivien pesemättömiä astioita. Hölmöjä ajatuksia, mutta minulle aika yleisiäkin. 

Miksi sitten kuolisin juuri nyt? Enpä tiedä. Onko tipahtaminen siitä jo normaaliksi tulleesta arjesta syynä sille? Tai se, ettei kykene näkemään tulevaisuuttaan? Mahdollisesti. Tai sitten masennuksen taudin kuvaan kuuluu vaipua synkkyyteen ainakin jossain määrin?

Olen terapeutin avulla tehnyt paljon työtä löytääkseni merkitystäni. Työ on se, jolla olen oppinut itseni määrittämään. Opinnot, vakituinen työpaikka, menestyminen sekä onnistuminen työssäni ovat olleet ne, jotka ovat määrittäneet minua pitkään. Ne ovat kertoneet, kuinka tärkeä olen ihmisenä. Kun yhtäkkiä jäinkin pois työelämästä kokonaan, rakennan omaa minäkuvaani pala kerrallaan uudelleen. 

Pikkuhiljaa olen löytänyt merkitystäni myös muulla mittarilla kuin työllä (toisin kuin suomalaiseen mentaliteettiin kuuluu). Olen vaimo ja sisko. Olen lapsi ja keinoemo koiruleilleni. Olen ystävä. Miksi se ei riitä kuitenkaan meille? Miksi olemme jotain vain kun voimme kertoa, missä olemme töissä tai mikä on ammattimme? Työtön on harvoin työtön omasta tahdostaan. Työkyvytön haluaisi pystyä työhön. On monta asiaa, mihin emme voi vaikuttaa, mutta viekö se meiltä pois ihmisarvoa? 

Se, että löytää itseään uudelleen, on ehkä onnistunut työntämään kuolemaa kauemmaksi. Elämä alkaa ehkä voittamaan, eikä masennus ole vienyt itsetuntoa kokonaan, vaikka sen tehokkaasti romuttikin. Alan omassa mielessäni olemaan jotain, vaikken vielä pystykään sitä niin sanoiksi pukemaan. 

Masentuneille kuolema ei kuitenkaan ole ehkä niin pelottava asia kuin monelle terveelle. Kun kerroin terapeutilleni ensimmäisiä kertoja ajatuksiani kuolemasta ja itsetuhoisista ajatuksista, taisin hämmästyä kun se ei ollutkaan niin outo tai paha asia kuin aluksi luulin. Niinkuin masentuneille yleensä, myös minulle kuolema tarjosi lohtua. Jos elämä ei muuten ota sujuakseen, on kuolema vaihtoehto. Niin kamalalta kuin se kuulostaakin. 

Mutta teen töitä, jotta elämä voittaa. Ja voittaahan se, eikö voitakin?

Päivä kerrallaan

Onneksi ei tarvitse enempää kerrallaan jaksaa. Enemmässä onkin aivan liika, koska jo yhdessä päivässä on välillä tekemistä. Sekin auttaa, että voi elää vain tunti kerrallaan, koska pidemmälle ei aina pysty edes näkemään. Tuleva voi ahdistaa liikaa.

Kuinka sattuikaan

Kirjoitin aiemmin yksinäisyydestä, jota olen kokenut sairasteluni aikana ja jota etenkin kuluneella viikolla olen tuntenut. Tykkään Facebookissa Kodin kuvalehdestä ja he julkaisevat hyviä ajatuksia silloin tällöin. Huomasin, että juurikin aiheeseeni sopien oli seraava heidän juklaisemansa ajatus tämä:

Tämä sopi kuin nenä päähän tuohon aikaisempaan aiheeseeni, joten halusin sen jakaa siksi täälläkin. Mutta toivottavasti kukaan masentunut ei kokisi jääneensä yksin. Yksin ei pitäisi jättää ketään missään vaiheessa elämää, mutta varmasti jokainen toivoisi vierelleen ihmisiä silloin, kun elämä on vaikeinta. 

Tänään oma yksinäisyys ei ole yhtä voimakasta kuin aiemmin, mutta päivittäin ajattelen ympärilläni olevia ihmisiä ja oikeastaan sitä, mihin tämä elämä meidät kaikki on kuljettanut. Se mitä suren enemmän ja enemmän on se, kuinka vähän nykyihmiselle merkitsee toiset ihmiset. Olemme urakeskeisiä, harrastuskeskeisiä, mitä-lie-keskeisiä, mutta se, että viettäisimme rauhassa aikaa läheistemme kanssa on itseasiassa kovin harvinaista. 

Facebook ja koko some yleisestikin ovat osittain korvanneet aidon läheisyyden, mutta ilman sitäkin keskittymisemme on jossain muualla kuin niissä ihmisissä. Mutta kuinka arvokkaita ovatkaan ne hetket, joita vietämme yhdessä läheistemme kanssa! Ne ovat korvaamattomia!

Yksinäisyys

Aavistelin jo aiemmin kun vointi pysytteli jo toista tai kolmatta viikkoa aika hyvänä, että takapakkia voinnissa on varmaankin odotettavissa. Ja oikeassahan sitä tuli oltua. En tosin halua piruja maalailla seinille vaan ennemminkin yritän pysytellä positiivisin mielin. Tuo aavistelu perustui lähinnä kokemukseen aiemmasta ja jo tutusta toipumisen aaltoliikkeestä. 

Tämä viikko on mennyt aika uuvuksissa, ystäväni U on siis palannut kylään. Se minun uskollinen seuralaiseni! Parin päivän ajan on mieleni ollut myös surullinen, ehkäpä pitkästä aikaa masentunut. Juuri nyt tuntuu, etten jaksa tähystellä horisonttiin valoa ja sitä parempaa elämää etsien, vaan jumitan paikallani näkemättä eteeni. 

Olen yksin. Tai en ole sitä, koska minulla on rakastava puoliso rinnallani ja hyvä ystävä kulkemassa vierelläni niin hyvät kuin huonot ajat. Minulla on myös siskoni perhe, joka tukee toipumisessani ja muutama ihana ihminen lähellä. Olen näistä enemmän kuin kiitollinen, ja siksi tuntuu jopa kohtuuttomalta tuntea yksinäisyyttä siitä huolimatta. Mutta kaipaan ihmisiä, jotka elivät vierelläni kun meni hyvin. Nyt kun tarvitsisin kaikkia lähimmäisiäni, olenkin yllättävän yksin. 

Miestäni yritän säästää kaikelta kuormittavalta, koska hänellä on tarpeeksi huolia ja paineita. En siksi hänelle kaada tunteitani tai ajatuksiani. Sitä kun päivät pitkät on kotona, välillä pystymättä edes syömään, on tunne kuin olisi pudonnut elämän kyydistä johonkin. Johonkin, jonne ei kuulu, mutta pääsemättä enää takaisin muiden sekaan. Tietämättä edes, mihin pitäisi päästä.

En kuulu työelämään, en kykene sinne vielä. En kykene samanlaiseen sosiaaliseen elämään kuin ennen ja sairauden myötä olen vältellytkin kontakteja. Ei ole kiva olla se, jonka kuulumisiin ei aina niin hohdokasta kuulu vaan joka rämpii siellä suossaan. Ei ole kiva kertoa hyvinä kuulumisina sitä, että on onnistunut siivoamaan tai suoriutunut kauppareissusta, tai että on jopa kahtena päivänä peräkkäin onnistunut laittamaan ruokaa. Sitä tahtomattaan pysyttelee etäällä, ettei ahdistaisi tai ikävystyttäisi muita huonoilla kuulumisillaan tai surkealla elämällään. Ja toisaalta kun sitä itsekin niin kaipaisi olevansa terve, ei totuuden päästäminen suustaan tunnu hyvältä itsestäkään.

Aiemmassa, terveemmässä elämässäni, ihmisiä oli enemmän ympärilläni. Nyt huomaan kokevani yksinäisyyttä ja kaipaavani niitä lähimpiä, joiden ajattelin vierellä pysyvänkin. En tiedä olenko jopa häpeäksi toisille heistä, olenko tuottanut pettymyksen sairastumalla, mutta en koe olevani tarpeeksi hyvä. Mutta juuri heikoimmillaan sitä tarvitsisi niitä kanssaeläjiä, tarvitsisi sitä tunnetta, että vaikka maailma on osittain kääntänyt selkänsä niin heille silti olen se sama kuin ennen. Ja vaikka tiedän olevani ajatuksissa, ei se korvaa sitä konkreatiaa, joka veisi pois tätä yksinäisyyttä.

Tänään, juuri nyt, koen olevani hurjan yksin. Rutistan koiriani enemmän, heistä on tullut todellinen arkeni henkireikä! Ilman niitä olisi arkeni täällä kotona tyhjää. Nettiin hukutan ajatukseni päivittäin, mutta se ei täytä sitä tyhjyyttä sisälläni. Onneksi nuo karvaiset ystäväni iloitsevat minut nähdessään, olinpa paremmissa voimissa tai lopen uupunut. Tänään näin, huomenna ehkä paremmin. 

Narsistin kynsissä

En ennen ollut ajatellutkaan sen syvällisemmin vuosien aikana kokemaani kohtelua tai tarkemmin, sen aiheuttajaa. Pieni pala kerrallaan, välillä lähes huomaamatta, minua on nujerrettu. Kuinka monet itkut ja kuinka paljon pahaa mieltä on vuosiin mahtunutkaan! Terveyteni on kertonut jo pitkään, ettei kaikki ole kunnossa, mutta vasta hiljalleen kaikki palaset alkavat löytää paikoilleen. 

Tänään terapeuttini käytti useammin termiä narsisti puhuessaan anopistani, siitä viimekuukausien piikistä lihassani. Narsisti hän saattaakin toden totta olla! Vaikkakin on väittänyt minua sellaiseksi. Mutta kukaan toinen ei ole elämässäni onnistunut kaivamaan minusta esille niin suurta määrää vihaa kuin hän. Kukaan toinen ei ole nujertanut minua vuosien varrella kuin hän. Viimeksi eilen hän sai minut jo hetken ajattelemaan, että olen keksinyt kaiken sen pahan, jota olen joutunut kokemaan. Mutta kuulema juuri näin narsisti toimii! 

Olen usein nähnyt juttuja narsistien uhreista ja tiedänkin sellaisia, jotka ovat narsistin kanssa olleet parisuhteessa. Vaikka siitä on tullut keskustelua useamminkin, en silti huomannut myös itse lukeutuvani sellaisiin. Toisaalta anoppini on eri paikkakunnalla, joten en onneksi ole joutunut samaan kuin sellaiset, jotka elävät narsisti rinnallaan. Mutta kuitenkin kun kyse on puolisoni äidistä ja minun halusta miellyttää ympärillä olevia, on yhdistelmä ollut riittävä vaikuttamaan niinkin voimakkaasti. 

Olen päättänyt, etten anna kenenkään enää viedä terveyttäni niin kuin työ ja mieheni suku tähän mennessä. Siinä päätöksessä pysyn, vaikka heikkona hetkenä on mieleeni tullut luovuttaakin. Onneksi apunani on ammattilaisia, jotka auttavat ja ohjeistavat kohti parempaa elämää ja vahvempaa minää.