Yksinäisyys

Aavistelin jo aiemmin kun vointi pysytteli jo toista tai kolmatta viikkoa aika hyvänä, että takapakkia voinnissa on varmaankin odotettavissa. Ja oikeassahan sitä tuli oltua. En tosin halua piruja maalailla seinille vaan ennemminkin yritän pysytellä positiivisin mielin. Tuo aavistelu perustui lähinnä kokemukseen aiemmasta ja jo tutusta toipumisen aaltoliikkeestä. 

Tämä viikko on mennyt aika uuvuksissa, ystäväni U on siis palannut kylään. Se minun uskollinen seuralaiseni! Parin päivän ajan on mieleni ollut myös surullinen, ehkäpä pitkästä aikaa masentunut. Juuri nyt tuntuu, etten jaksa tähystellä horisonttiin valoa ja sitä parempaa elämää etsien, vaan jumitan paikallani näkemättä eteeni. 

Olen yksin. Tai en ole sitä, koska minulla on rakastava puoliso rinnallani ja hyvä ystävä kulkemassa vierelläni niin hyvät kuin huonot ajat. Minulla on myös siskoni perhe, joka tukee toipumisessani ja muutama ihana ihminen lähellä. Olen näistä enemmän kuin kiitollinen, ja siksi tuntuu jopa kohtuuttomalta tuntea yksinäisyyttä siitä huolimatta. Mutta kaipaan ihmisiä, jotka elivät vierelläni kun meni hyvin. Nyt kun tarvitsisin kaikkia lähimmäisiäni, olenkin yllättävän yksin. 

Miestäni yritän säästää kaikelta kuormittavalta, koska hänellä on tarpeeksi huolia ja paineita. En siksi hänelle kaada tunteitani tai ajatuksiani. Sitä kun päivät pitkät on kotona, välillä pystymättä edes syömään, on tunne kuin olisi pudonnut elämän kyydistä johonkin. Johonkin, jonne ei kuulu, mutta pääsemättä enää takaisin muiden sekaan. Tietämättä edes, mihin pitäisi päästä.

En kuulu työelämään, en kykene sinne vielä. En kykene samanlaiseen sosiaaliseen elämään kuin ennen ja sairauden myötä olen vältellytkin kontakteja. Ei ole kiva olla se, jonka kuulumisiin ei aina niin hohdokasta kuulu vaan joka rämpii siellä suossaan. Ei ole kiva kertoa hyvinä kuulumisina sitä, että on onnistunut siivoamaan tai suoriutunut kauppareissusta, tai että on jopa kahtena päivänä peräkkäin onnistunut laittamaan ruokaa. Sitä tahtomattaan pysyttelee etäällä, ettei ahdistaisi tai ikävystyttäisi muita huonoilla kuulumisillaan tai surkealla elämällään. Ja toisaalta kun sitä itsekin niin kaipaisi olevansa terve, ei totuuden päästäminen suustaan tunnu hyvältä itsestäkään.

Aiemmassa, terveemmässä elämässäni, ihmisiä oli enemmän ympärilläni. Nyt huomaan kokevani yksinäisyyttä ja kaipaavani niitä lähimpiä, joiden ajattelin vierellä pysyvänkin. En tiedä olenko jopa häpeäksi toisille heistä, olenko tuottanut pettymyksen sairastumalla, mutta en koe olevani tarpeeksi hyvä. Mutta juuri heikoimmillaan sitä tarvitsisi niitä kanssaeläjiä, tarvitsisi sitä tunnetta, että vaikka maailma on osittain kääntänyt selkänsä niin heille silti olen se sama kuin ennen. Ja vaikka tiedän olevani ajatuksissa, ei se korvaa sitä konkreatiaa, joka veisi pois tätä yksinäisyyttä.

Tänään, juuri nyt, koen olevani hurjan yksin. Rutistan koiriani enemmän, heistä on tullut todellinen arkeni henkireikä! Ilman niitä olisi arkeni täällä kotona tyhjää. Nettiin hukutan ajatukseni päivittäin, mutta se ei täytä sitä tyhjyyttä sisälläni. Onneksi nuo karvaiset ystäväni iloitsevat minut nähdessään, olinpa paremmissa voimissa tai lopen uupunut. Tänään näin, huomenna ehkä paremmin.