Jotain hyvääkin

On hassua huomata pitkään sairauslomalla oltua, että prosessissa tapahtuu jotain hyvää minulle. Vaikka masennus ja sairaustuminen on tuntunutkin yleensä vain huonolta ja negatiiviselta asialta elämässä, näen nyt jo mitä hyvää se tekee minulle ihmisenä. 

Sen suuren vihan kokemuksen jälkeen, josta aiemmin kirjoitinkin, alkoi päätä nostamaan minussa aivan uusi ääni - itsevarmempi minä. Sellainen minä, joka ei salli toisten tallloa päältä mennen tullen. Liika kiltteys on vienyt minua tähän asti. Olen uskonutkin, että vain se on oikea tapakin elää. Kääntämällä se toinenkin poski kun tulee satutetuksi. Mutta ei enää. Nyt uskallan kertoa rajani ja pitää puoliani. 

Olisiko tätä tapahtunut, jos olisin jatkanut normaalia arkeani töissä sairastumatta? Olisinko voinut jotenkin oppia itsestäni ja oman itseni arvostamisesta jotain näin tärkeää? En usko. Ensimmäistä kertaa aikoihin, olo tuntuu hyvältä. Juurikin siksi, että olen oppinut jotain arvokasta, joka varmasti kantaa loppuelämäni. Moni oppii tämän jo lapsuudessa, mutta joskus se pitää oppia aikuisiällä. 

Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan! 

Menee yli hilseen...

Tarkoituksenani ei ole täällä puuttua politiikkaan, mutta nyt en malta olla sitä tekemättä. Nimittäin tämä ns. tasa-arvoisen avioliittolain pyörittely on saanut niin eriskummallisia näkemyksiä eri medioissa, että alan itse olla aika äimänä. Sinänsä hyvä että mielipiteitä on, koska sillä yleensä luodaan moniulotteisempi kuva asiasta. Ja hyvähän se on keskustella, mutta nyt tuntuu että asian ydin on tainnut unohtua. 

Minä kuulun siihen porukkaan, joka ei kannata tätä lakialoitetta. En ymmärrä, miksi homoseksuaalien pitää saada jotain, joka on jo tarkasti määritetty kahden eri sukupuolen asiaksi ja joka on universaalisti käsitetty samoin. Toki on poikkeuksia, mutta valtaosassa kulttuureja avioliitto tarkoittaa kuitenkin samaa. Yksinkertaisesti, miksi homoille ei ajeta homoliittoa?

Olen törmännyt niin fb:ssa kuin lehtien palstoilla siihen, että kaikille olisi suotava rakkaus. Mutta eikai oikeasti rakkautta (siis tunnetta!) aleta lailla määrittelemään..? Eikai tässä oikeasti ajeta sitä, että kuka saa ketäkin rakastaa? Tai jos näin on niin olen itse ymmärtänyt lakialoiteasian aikasta väärin. Ja jos näin on, olisiko aika herättää homoseksuaalit todellisuuteen, että laki ei oikeasti heitä kiellä rakastamasta. Eli anti mennä vaan!

Ja onko nykyinen avioliitto epätasa-arvoinen? Keitä se syrjii? Avioliittoon on lupa oli homoseksuaali tai hetero (sitä ei laki määritä), kunhan sen solmii vastakkaisen sukupuolen kanssa ja kyseessä on täysi-ikäiset ihmiset. Se, että tämä määritelmä on olemassa, ei tarkoita sitä että siinä ketään syrjitään. 

Tästä keskustelusta mieleeni tulee nämä muut sukupuolineutraalit asiat. Joku aika sitten pinnalla oli sukupuolineutraalit pukuhuoneet... Jep, oikeasti! Jos nyt on sovittu että miehet ja naiset vaihtavat vaatteitaan eri huoneissa, niin onko sekin oikeasti epätasa-arvoista? En ymmärrä! Tuttavani sanoikin hauskasti, että eihän tasa-arvon nimissä naiset nosta meteliä kun eivät pääse miesten koripallojoukkueeseenkaan. Tai päinvastoin. Niinpä! Edelleen katsomme mielenkiinnolla Leijonien jääkiekon MM-kisojakin, eikä tällä 2000-luvulla siellä vieläkään luistele naisia seassa. Olisiko siihen kenties joku ihan fiksu syy?

Sitten lakialoitteen puolestapuhujat vetoavat lapsien hyvinvointiin. Ihana ajatushan se on, että jokainen lapsi voisi kokea kahden rakastavan ihmisen läheisyyden elämässään. Mutta onko ongelma , siis rakkauden puuttuminen lapsen elämässä, eri sukupuolissa? Ja onko sateenkaariperhe lapselle pelastus? Itse en jaksa sitä uskoa.

Paljon on lapsia, joiden asiat on huonosti. Kertoohan siitä liian monet lapsisurmatkin. Uskallan kuitenkin väittää, ettei syy ole biologisten vanhempien läsnäolossa tai siitä, ettei lapsi ole kasvanut sateenkaariperheessä. Sateenkaariperheet ovat niin marginaalinen ryhmä verrattuna perinteisiin, ettei lasten oloista voi järkevästi todeta, kummassa perhemallissa lapsi voi paremmin. Ongelma on siis jossain muussa, johon pitää löytää ratkaisu. Lakialoitteen läpimeno ei sitä taida ratkaista. 

Sateenkaariperheen lapsella on aikamoinen tilanne edessään kun kasvaa aikuiseksi. Hänellä onkin kolme vanhempaa. Ja se ei ole pakon sanelema asia, niinkuin yleensä esimerkiksi nykyiset adoptioasiat ovat. Se on kahden aikuisen halu saada itselleen lapsi, rakkauden hedelmä. Tämä ei siis millään lailla lähde lapsen tarpeista, vaan aikuisten. Homoseksuaalit ei hyvällä tahdollakaan kykene hankkimaan lasta ilman sitä kolmatta osapuolta, joten onko se lapsen edun mukaista tai edes luonnollista? Sellaiseksikin kun asiaa on luonnehdittu. 

Viimeksi Posse-ohjelmaa katsoessa Teuvo Loman kertoi avioliiton olevan mukava siksi, että saisi kirkkohäät. Tämä on ollut pitkään asia, joka on mennyt minulla kaukana hilserajan... Miksi haluta viettää itselle merkittävää juhlaa paikassa, jonka oppeja ei allekirjoita? Ja tämä pätee muihinkin, jotka kuuluvat kirkkoon vain saadakseen kirkkohäät. En vain ymmärrä. Minä halusin papin aamenen, koska se on oman uskoni mukaista. Mutta mieleen ei edes tullut järjestää hääseremoniaa muualla kuin oman uskontokuntani puitteissa. Vai olisiko lakialoite paikallaan, että kristitty voisi saada moskeijassa viettää häät nyt kun muslimien määräkin on noussut maassamme?

Tällainen vuodatus tällä kertaa, ohi aiheiden, mutta purkaus tämäkin. Pahoittelut tästä lukijoille! :)

Viha on vahva tunne

Olen vasta viime aikoina havahtunut tunteeseen, jota tunnen. Se on ollut minulle uusi ja siksi aikaa sen tajuamiseenkin on kulunut. Vihaan. En voi sietää ja näen punaista. Oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni voin sanoa näin. Enkä ole siitä kovin ilahtunut. 

Olen tullut hyvin toimeen ihmisten kanssa aina. Miellyttäjä minussa on siihen pyrkinytkin. Pidän siitä, että seurassani viihdytään ja voin saada toiset tuntemaan olonsa mukavaksi lähelläni. Jotenkin olen aina luullut, että kaikilla pyrkimys olisi samaan. Siksi hämmennys on suuri kun huomaa, että ei se niin olekaa. On olemassa myös niitä, joille toisten tunteet on vähäpätöisin asia maailmassa.

Mustaksi mieleni saa mieheni sisko. Hänen seurassaan joudun todella tsemppaamaan, että pitäisin käytökseni asiallisena. Pitäisikö edes pitää? Vai saisinkohan sanoa, mitä sylki suuhun tuo? Onko tunteeni edes oikeutettua? Hyväksyttyä?

Mieheni kanssa yhteisiä vuosia meillä on ollut kohta seitsemän. Tuona aikana muistan ainoastaan yhden kerran kun kohtaaminen hänen siskonsa kanssa on saanut hyvälle mielelle. Se oli se ensimmäinen kerta, jolloin tapasimme. Silloin kai kulissit pysyivät paikallaan.

Tuon kohtaamisen jälkeen on koiraamme kiusattu, vain koska minulle on haluttu tehdä kiusaa. On osoitettu mieltä, niin että työkaverini saivat hämmästellä hänen käytöstään. Samaa käytöstä sai sukuni ihmetellä meidän häissä. Kiitos mieheni siskon ja anopin, en ajattele omia häitäni lämmöllä vaan mieleen on jäänyt se pettymys omana suurena päivänä. Olen saanut lokaa niskaan kerta toisensa jälkeen. Olen yrittänyt asiasta keskustellakin, tuloksetta. 

Viikonloppuna saimme kuulla, että miehestäni tulee eno. Iloinen asia sinänsä. Tästäkin aiheesta löytyi kuitenkin mahdollisuus kääntää veistä haavassa ja henkisesti lyödä lyötyä. Yritimme mekin vuosia sitten lasta, mutta sepä ei onnistunutkaan. Ehdin tuntea alkuraskauden oireitakin, mutta siihen se jäi. Mieheni sisko tietää sen, ettemme lapsia ole saaneet ja tietää myös sairauslomastani. Mutta sehän ei estä sanomasta ikäviä asioita. 

Anoppi komppaa tytärtään. Aina löytyy jokin hyvä selitys, miksi käytös on ollut mitä on. Minua on pyydetty kerta toisensa jälkeen ymmärtämään ja antamaan olla. Mutta nyt alkaa raja paukkua komeasti rikki, enkä vain enää jaksa niellä! Olisi helpompaa, jos esimerkiksi päätös lapsettomuudesta olisi alunperin ollut oma eikä todellisuuteen tyytyen tehty. 

Olen katkera ja vihainen. Ja olen surullinen siitä. En halua myrkyttää mieltäni pahalla. Totuushan on, etten pysty ketään muuttamaan. Voin vain itse yrittää päästä asioiden yläpuolelle ja ehkäpä unohtaa. Mutta juuri nyt tuntuu, että se on vaikeaa.

Mieheni suvulla on oma vaikutuksensa sairastumiseeni. Heidän vuoksi hakeuduin jo vuosia sitten terapiaan. Siksi tuntuu välillä lähes mahdottomalta, että jonain päivänä voisin iloisena hymyillä heille. Kunpa kyseessä olisikin joku muu, eikä mieheni sisko! Olisipa joku jota ei tarvitsisi kohdata! Suhteemme mieheni kanssa on ollut karikossa hänen sukunsa vuoksi. Jatkoimme kuitenkin yhteistä elämää, koska olemme toisissamme löytäneet sielunkumppanit toisillemme. 

Miksi meidän elämä menee näin? Miksi meidän suunnitelmat eivät toteudu? Miksi meidän terveys pettää? Jossain sisimmässä jaksan uskoa, että kaikella on tarkoituksensa ja meidänkin elämällä on jokin suunnitelma. Niin ainakin kovasti toivon! Mutta joskus sitä tunteensa itsensä todella pieneksi tässä elämän myllerryksessä. 

Lyhyet terveiset

Täällä sitä porskutetaan. Tälle viikolle sain seuraa miehestäni, ei tosin sairausloman merkeissä vaan ansaitun vuosiloman. Siksi keskittyminen kirjoittamiseenkin on jäänyt. Mutta voinnin voisin sanovan olevan aika ok. Mieli on rauhallinen, alkuviikko on mennyt ihan mukavasti. Tänään seuraksi on tullut hengenahdistus, mutta uskon että se on seurausta reissuun lähdöstä. 

Koti on se turvapaikka, josta lähtemisessä on oma kynnyksensä. Viihdyn omassa kodissani niin, etten itseasiassa edes kaipaa minnekään. Mutta onhan se välillä hyvä vaihtaa maisemaa. Sitä taas aikaa taas on linnoittautua kotiin. 

Terapiassa olen saanut kannustusta poistua kotoa. Ihan hyvä, koska kynnyksestä voi kasvaa turhankin suuri. Ei sillä että pelkäisin, mutta en halua. Kotiin on helppo jäädä. Kotona ei tarvitse tsempata tai pitää yllä kulissia. Ei ole väliä edes sillä, miltä näytän. Reviirin pienenemisen voisi ehkä luulla ahdistavan, mutta sitä se ei toistaiseksi ole tehnyt.

Mutta nyt pakkaan reissulle. Odotan loppuviikkoa kun pääsen taas omaan sänkyyn.

Paisuva ongelma

Enpä olisi itsekään uskonut, kuinka monioireinen sairaus masennus on. Sen lisäksi, että on veto pois, unohtelen asioita, nukun välillä huonommin, kärsin hengenahdistuksesta tai rytmihäiriöistä (listaa voisi jatkaa loputtomiin), on viime päivinä korostunut vielä yksi oire. Olen reilun vuoden sairauslomalla paisunut kuin pullataikina! 

Jo keväällä otin lääkäreiden kanssa puheeksi pikkuhiljaa kertyneet kilot. Silloin se jäi kuitenkin muiden oireiden varjoon eikä sen syytä sen kummemmin mietitty. Loppukesällä alkoi pinna jo kiristymään ja sanoin lääkäreille, etten enää kestä kohoavaa painoani. Silloin käytössä ollut Venlafaxin vaihdettiin Cymbaltaan. Ainoa syy, jonka itse olin keksinyt painon nousuun, oli juurikin lääkitys. 

Toki kiloja kertyy huomaamatta muistakin syistä. En liiku nyt niin paljon kuin ennen ja olen joskus sortunut lohtusyömiseen. Mutta vaikka olen kokeillut kaikenmoisia keinoja laihduttaa (jopa paljon mainostettua nutraamista), ei paino muuttunut paria kiloa enempää. 

Lääkkeen vaihto on tainnut tepsiä, koska painon nousu on pysähtynyt. Onneksi! Se on jämähtänyt näyttämään 12 kiloa enemmän kuin sairausloman alkupuolella. Ja sekös masentaa! Nyt ilmojen kylmetessä olen saanut siitä muistutusta kerta toisensa jälkeen. Siis sen jälkeen kun kesän sinnittelin keksien päälleni jotain makkarat peittävää.

Viime viikolla hain talvitakkeja esille ja kiireessä nappasin villakangastakin päälleni. Autossa jo tunsin, että hihat kiristävät, mutta en ehtinyt enää vaihtaa takkia. Kylmissäni kävellessäni sitten paljastui totuus, takki ei mennyt kiinni! Untuvatakkiani kokeilin eilen, se onneksi meni nipin napin kiinni. Näky vain ei ollut kovin kaunis.

Eilen lähdin naapurin kanssa lenkille. Kiire tuli taas, koska olen aika hidas. Nappasin toppahousut kaapista ja samalla muistin, että viime talvena ne meni juuri kiinni. Niinhän siinä sitten kävi, ettei ollut toivoakaan saada niitä kiinni nyt. Menivät sentään ylös asti! Aikaa ei ollut etsiä toisia paksumpia housuja, joten jätin sepaluksen auki, käänsin lipareet niin, ettei etumus olisi suurilla muhkuroilla, ja peitin pitkällä paidalla totuuden. Mutta kuinka noloa! Eikä ollut helppoa vaivihkaa nostella housuja kävellessä. 

On siis tulossa mielenkiintoinen talvi. Nyt kun en saa mistään rahaa, on turha haaveilla uusista vaatteista. Toisaalta, enpä liian pienissä voi ihmisten ilmoille ainakaan mennä, joten taitaa olla pakko lähteä ostoksille. Veronpalautukset on onneksi tulossa (kiitos sen, että unohdin tehdä veroprosenttiin muutoksen kun jäin saikulle). 

Jälleen kerran voin todeta, ettei masentuneella kovin paljoa syytä ole nautintoon. Osaan nauraa itselleni, enkä ilman huumoria olisi selvinnytkään. En näistä läskeistäkään. Ehkäpä yksi sanonta pitää paikkansa, että näin suurta persoonallisuutta ei vain voisi pakata pienenpään pakettiin :)

Muista nauttia!

Niin, muutaman kerran olen sairauslomani aikana kuullut tuon. Ensimmäisen kerran työkaverini kehotti minua nauttimaan vapaasta kun piipahdin töissä sairauslomani alussa. En osannut sanoa tuohon mitään. Viiemeisin kerta oli hiljattain kun sain viestin tuttavalta. Hän kysyi siinä, että olenko nyt "nauttinut" olostani. Nauttinut? Mistä?? 

Ymmärrän hyvin, että masentunut on yksi niistä vaikeimmista kohdattavista. On varmasti vaikea keksiä hyvää sanottavaa tai kannustaa oikein. Mutta toisaalta, mitään ei tarvitse sanoa. Se on monessa tilanteessa melkein parempikin kuin ajattelematon kommentti. Ja nimenomaan ajattelematonta se minusta onkin, että masentuneen kehotetaan nauttimaan. 

Välillä huvittuneenakin olen miettinyt, että mistä tarkalleen minun kuuluisi nauttia nyt. Uupumuksesta ja siitä, etten jaksa tehdä juuri mitään? Siitä että joskus suihkussa käynninkin siirrän seuraavaan päivään vain koska en kykene menemään suihkuun? Voisinko nauttia vaikeudesta hengittää tai kun tunnen sydämen sekoilevan rytmin? Ehkä jatkuva päänsärky voisi olla aihe nautintoon? Tai kun muistini pätkii ja tunnen itseni välillä idiootiksi haahuillessani vaikkapa kaupassa etsimässä jotain, jonka jo unohdin?

Elämä masentuneena ei ole nauttimista. Toisaalta, eipä masentunut kykenekään nauttimaan asioista kuten terveenä. Minusta se on kuitenkin paljon, jos jonain päivänä ei tunnu niin pahalta. Sellainen päivä, jolloin ei olekaan fyysisiä oireita, on oikeastaan tosi hyvä päivä. Silloin ei haittaa vaikka henkisesti olisikin aika loppu.

Elämästä ei ehkä pysty nyt nauttimaan, mutta minun kohdallani se ei onneksi tarkoita sitä, että ajatukset olisivat vain negatiivisia. Mielestäni olen kyennyt näkemään sen valoisan puolen monessakin tilanteessa, mutta silti en nauti. Valitettavasti. Eikä se ole oma päätökseni. 

Monesti olen kuullut myös sen, ettei ajattelemattomia kommenteja kannata kuunnella tai ettei niitä kannata ottaa tosissaan. Totta varmaan. Sen ensimmäisen ja toisenkin pystyy kyllä nielemään, mutta seuraavissa alkaa tekemään jo tiukkaa. Nyt huomaan, että pinnani kiristyy aika nopeastikin jos minua neuvotaan mitä voisin tehdä että voisin paremmin. En enää jaksa kuunnella ohjeita ja neuvoja, vaikka tiedän niiden tarkoittavan hyvää. 

Mutta luulisi, että joku vastuu on kommentin sanojallakin. Aivan kuin masentunut ei itse tietäisi peruskeinoja parantaa oloa. Ihan kuin minullekin olisi uusi tieto se, että raitis ilma auttaa, luonnossa kannattaa viettää aikaa ja että on hyvä ottaa ihan rennosti. 

Googlettelin huvikseni ja löysinkin paljon juttuja siitä, mitä ei kannata masentuneelle sanoa. Niitä on näköjään ollut eri lehdissäkin. Luulisi siis tiedon olevan helposti käsillä, jos haluaa tietää kuinka auttaa. Mutta silti niitä sammakoita pompsahtaa tämän tästä. No, ehkä oma lyhentynyt pinna alkaa näkyä. Ehkä sanojat oppivat, vaikka kantapään kautta sitten, ettei kaikkea mieleen tulevaa kannata sanoa ääneen. Välittää voi kuitenkin vain olemalla elämässä, sanomatta sanaakaan. 

Kun toinenkin oireilee

Viime viikko meni todella sairauslomalla ja tämä viikko tuntuu olevan samanlainen. Mielelläni vain lepäisin ja nukkuisinkin. Yleensä olen yrittänyt puuhastella edes vähän. Vaativa kun olen. 

Pitkienkään unien jälkeen ei olo tunnu kovinkaan virkeältä. Siinä vaiheessa päivää kun on virkeimmillään, alkaa jo pimentymään... niin, syksy! Se niin pitkä ja pimeä jakso, jonka välillä tekisi mieli skipata. Ehkäpä käyn hakemassa ulkovarastosta kirkasvalolampun ja koitan sillä saada puhtia edes pysyä hereillä. Tai sitten vedän peiton korville ja vaivun talviunille. 

Olen kuitenkin iloinen siitä, että mieheni lauantaisen uupumisen jälkeen hänen vointinsa on ollut paremman tuntuinen. Hän onneksi kävi maanantaina lääkärissä ja ymmärtää, että itsestään huolehtiminen on täkeää. Se on tärkeää erityisesti nyt kun minä sairastan. Hän totesikin, ettei halua sellaiseksi mitä minä olen. Jos siis en muuhun pysty tällä hetkellä, niin voin olla ainakin se varoittava esimerkki siitä, mitä seuraa kun uupuu liikaa ja sairastuu. Vielä meitä ei ole täällä kahta saikkulaista, toivottavasti ei koskaan olekaan. 

Laskeskelemme rahoja ja mietimme jos meitä vaikka onnistaisi päästä hetkeksi pois. Lentää vaikka vain pariksi päiväksi jonnekin kauas arjesta. Se tekisi hyvää ja varsinkin nyt kun meitä on jo kaksi enemmän tai vähemmän uupunutta. Ensi viikolla ehkä mieheni pääsee pitämään viimeisen kesälomaviikkonsa, joten silloin ajallisesti se saattaisi onnistua. 

Mutta se raha... Sanotaan, ettei raha tee onnelliseksi, mutta melkeinpä väitän ettei se aivan paikkaansa pidä. Kyllä se siihen ainakin paremmat mahdollisuudet antaa.

Tarttuvaa?

Eilen oma onnistuminen sai hetken hyvälle mielelle. Iltakin meni rattoisasti kotisohvalla telkkaria katsellen. Mutta enpä olisi arvannut, että tänään päivä alkaakin toisin. Väsyttää ja päätä särkee, mutta se on sitä tavallista. Siihen olen jo lähestulkoon tottunut. 

Siihen en kuitenkaan ole tottunut, etten olekaan enää ainoa tässä taloudessa... tänään toisen kerran parin viikon sisään, mieheni oireilee. Hän oireilee jo toistamiseen olemalla aika huonossa kunnossa. Ensimmäisen kerran syvä uupumus, huono olo ja palelu toistuu ja nyt hän on petipotilaana. Mutta onneksi nukkuu. Onneksi kerää voimia ja toipuu, vaikka kertoikin hereillä ollessaan kuinka pää käy täydellä teholla ja työasiat pyörii pyörimistään mielessä. 

Viime kerralla mieheni nousi vasta kuuden maissa illalla ylös. Silloin hän ensimmäisen kerran pystyi syömään ja illalla hän jopa jaksoi olla kanssani valveilla. En odota tältä päivältä muuta, toivon vain että hän saa levättyä riittävästi ja nollattua mielensä. Nyt kun tietäisi muuten mitä tehdä. Kun tietäisi, millä voisin mieheni säästää tältä mitä itse käyn läpi. Olenko minä vienyt miehenikin pohjalle? Jos olen, olisinko voinut sen jollain estää..? 

Ehdotin, että maanantaina voisi olla hyvä piipahtaa lääkärissä. En tiedä onko yleistä miesten keskuudessa, ettei lääkäriin lähteminen ole kovin helppoa. No, toisaalta itsekin venytin sitä peloissani pitkään. Mutta nyt minä olen ainakin se varoittava esimerkki siitä, mitä voi tapahtua jos ei ajoissa hakeudu hoitoon. Vielä saattaa vaikka viikonkin lepo auttaa. 

No, nyt ei auta kuin odottaa. Odottaa ja toivoa parasta. Se tuntuukin niin kliseeltä ja jopa typerältä. Ihan kun tässä voisi elää normaalisti ja vain huomata jossain vaiheessa, että asia onkin ratkennut tavalla tai toisella. Mutta muitakaan vaihtoehtoja ei taida olla. Pienen ihmisen pyyntö yläilmoihin kai riittää?