Ei aivan vielä

Joku viisas on sanonut, että epätietoisuus on pahinta ja sitä se toden totta on! Vaikken mielestäni aktiivisesti asioita pyörittele päässäni, enkä ole se pahin murehtija, on silti oireita pinnalla merkkinä siitä että päässä pyörii liikaakin asioita. 

Vaikka varsinaista masennusoireistoa ei ole enää niin näkyvänä, sekoittaa stressi mennen tullen. Siihen ei kroppa ole vielä tottunut. Tulevat työkokeilukuviot jännittävät. Tuleeko soittoa vai ei ja jos tulee niin onko suhtautuminen edelleen positiivinen? Jos pääsen niin jaksanko? Yksi paikka minulla on onneksi varmana, mutta ykkösvaihtoehto odotuttaa vielä varmistumistaan. 

Jostain syystä pitkästä aikaa myös anoppi tuli yöllä uniin. Uni oli painajainen, jossa anoppi vei voiton ja onnistui erottamaan mieheni ja minut toisistamme. Jollakin lailla anoppi onnistui unessa saamaan minut syylliseksi kaikkeen ja hänet tilanteen uhriksi. 

Vaikka tässä realityssa elämme ilman asian vatvomista, on anoppiasia kuitenkin vieläkin avoin ja nousee keskusteluun tasaisin väliajoin. Etäisyys tuntuu toimivalta, mutta selvää on että mieheni kaipaa sitä perhettään, joka hänellä joskus oli. Meitä kumpaakin mietityttää sekin, tuleeko tähän koskaan mitään muutosta vai tälläkö mennään. 

Epätietoisuus. Se viheliäinen, joka syö, vaikkei asiat olisikaan mielessä taukoamatta. Vaikka pyrin aina olemaan murehtimatta, tulee sitä silti mietittyä vaihtoehtoja ja ajateltua mikä tilanne on vaikka vuoden päästä. Mutta kaikkeen tarvitaan kaksi, myös tämän sillan rakentamiseen. Jos anoppi pysyy toimettomana, ei taida vaihtoehtoja montaa olla. Mutta surku, erityisesti mieheni kannalta! 

Mielessä on monta muutakin asiaa kuin työkokeilu ja anoppi pyörinyt viime aikoina. Päätimme tutkituttaa, missä vika mahtaa olla kun emme jälkikasvua ole saaneet. Alustavasti kysyttiin jo ajatuksiamme lapsettomuushoidoista. Olen aina ajatellut etten niihin lähtisi, mutta entäpä jos lievimpiä kokeilisikin? Vai haluammeko lapsia? Onko meistä vanhemmiksi? 

Mielessäni on ollut myös ystäväni, jonka sairaus on ottanut askeleen pidemmälle. Vaikka en suostu luopumaan toivosta hänen osaltaan, on tällaiset uutiset pelottavia. Terapianikin on katkolla terapeutin sairausloman vuoksi ja minä mietin hänenkin terveyttään. Ja mitähän vielä... Liikaa ajatuksia pienen ihmisen päässä! 

Peruin tämän päivän menon, koska olisin suoriutunut siitä vain Propralin voimin. Oma järki ei siihen sanonut juuri mitään, mutta mieheni herätti todellisuuteen. Hän muistutti, etten saanut tehdä liian stressaavia tai ahdistavia asioita. Ja totta, nyt olisi aika taas antaa pään rauhassa totutella uusiin asioihin ja valmistautua tuleviin haasteisiin. 

Vielä kun löytyisikin se nappi, jolla voi päättää keskittyvänsä elämään vain tässä hetkessä!

Diagnoosina melkein terve

Enpä vielä joku aika sitten olisi uskonut, että joskus vielä voin tällaisen tekstin kirjoittaa! Oireita on eikä tie ole vielä käyty läpi, mutta alan olla jo kovin lähellä! Nyt kuitenkin diagnoosini on lievä masennus, lähellä remissiota.

Samalla kun se tuntuu uskomattoman hienolta, se on myös hämmentävää. Kaksi vuotta poissa pelistä on kuitenkin pitkä matka ja siihen on mahtunut vaikka ja mitä. Olen sanonutkin tässä kesän aikana, että puoli vuotta taaksepäin en ollut vielä varma, selviänkö tästä edes hengissä. Tässä sitä kuitenkin ollaan, hengissä! Vieläpä pelonsekaisesti innoissani siitä, että tulevaisuudessa näkyy valoa. 

Tämän päivän käynti psykiatrilla antoi paljonkin toivoa. Sairauslomani on tämän kuun loppuun ja ensimmäistä kertaa se jätettiin siihen. Saan uuden saurauslomalapun tarvittaessa kun se tähän mennessä on kirjoitettu yleensä kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan. Syyskuun alusta minun olisi tarkoitus olla takaisin työelämässä, tosin työkokeilun turvin. Lääkitystä ei vielä pureta, vaan odotetaan suurimmat muutokset ohi. Tiedossa on kuitenkin jännityksen tuomaa oireilua, jota on ollutkin jo reippaan viikon verran ja johon tarvitsen voimia. 

Työkokeiluasia lähtikin vauhdilla eteenpäin. Viime torstaina sitä suunniteltiin konkreettisemmin ja jo perjantaina selvisi kahden paikan näyttävän minun ottamiseeni vihreää valoa. Kaikesta epävarmuudesta huolimatta voin siis olla turvallisin mielin, että joku minut ottaa kokeuiluun. Ja nimenomaan kokeiluun. Yritän tässä takoa päähäni, ettei minun tarvitse olla valmis ja kykenevä, vaan vasta testaillaan kuinka työelämään sopeudun ja kuinka jaksan.

Elämä on ihmeellistä. Kun niinä epätoivon hetkinä voisi nähdä välähdyksen siitä, että jokin asia on ratkeamassa... Se antaisi voimia jaksamaan! Niinhän sitä sanotaan, ettei koskaan pitäisi luopua uskosta ja toivosta. En ehkä koskaan olekaan, olenhan minä tässä nyt, mutta vaikeaa se on ollut, 

Osittain innoissani, osittain peloissani odotan vielä tuntematonta tulevaa!

Jännittää

Kun on ensin tipahtanut pois sieltä työelämän oravanpyörästä ja saanut sitten elämään jotain rytmiä tai tolkkua kotona ollessa, voi muutokset äkkiseltään pelottaa ja jännittää. Niin kävi nyt kun tänään pyörät minun paluustani työn pariin liikahtivat tuuman verran eteenpäin. 

Työkyvystäni ei paljoa ole vielä tietoa, mutta vointi on kohentunut kuukausien aikana. Seuraavana vuorossa olisi kokeilla, kuinka kestän töissä edes pienissä määrin. Ja tämä kokeilu tapahtuisi työkokeilun puitteissa. Paluu entiseen ei kuitenkaan ole mahdollista. Onneksi! Ajatus paluusta saa aikaan jokalaista ahdistusta ja saa tuntemaan kuin olisin tekemässä u-käännöstä kohti mennyttä. Kaiken tämän jälkeen haluan sen puhtaan pöydän, jolta ponnistaa. 

Tapasin tänään sosiaalialan asiantuntijan, tai työkykyvalmentajan. Hän on tomeran tuntuinen henkilö ja tarttuu toimeen reippain ottein. Vaikka tuleva jännittää, koen olevani hyvissä käsissä. Ja mikä tärkeintä, minun parastani ajatellaan ja sitä, mikä paikka tai työ voisi minulle olla hyväksi. Olo on siis jännityksen keskellä myös turvallinen. 

Sain työeläkevakuutusyhtiöltä ennakkopäätöksen työkokeilusta, joten sen osalta ei pitäisi olla ongelmia. Vaikka olenkin enemmän miettinyt uusia suuntia ja uutta ammattia, tuntuu työkokeilu omassa ammatissani kuitenkin ihan järkeenkäyvältä. Onhan minulla koulutus ja ammattitaito jossain tuolla muistin sopukoissa eikä sitä varmasti kannata suoraan heittää hukkaan. Ja työkokeilun jälkeen selviää, olenko vielä kykenevä omaan ammattiini ja jos en, voin sitten alkaa stressaamaan uusien urien parissa :) 

Innokkaana en ammattiini ole palaamassa. Se kuitenkin taitaa kuulua asiaan, että työuupumuksen jälkeen ja sen pahan maun, joka töistä pois jäämisestä jäi, omaan työhön yhdistää paljon negatiivista. Toisaalta kun itse työstä olen ennen sairastumistani nauttinut, niin olen pikkuhiljaa alkanut nähdä itseäni jossain määrin samoissa tehtävissä, vaikkakin uudessa ympäristössä. Eikä mikään onneksi estä sitä, että opiskelisin kuitenkin joskus jotain muuta.

Sitten paluu maan pinnalle. Jännittää! Minun asioiden hoito on vielä vaikeaa ja hidasta. Nukun edelleen vaihtelevasti ja vointi voi jonkin paineen alla heikentyä. Vaikka ajatuksissa näen itseäni työssä käyvänä "normaalina" kansalaisena, pyörii mielessä kuitenkin ajatus siitä että mitä jos en onnistukaan. 

Olen tottunut kotona oloon. Nämä neliöt ja tutut seinät tekevät minulle turvapaikan. Niin hölmöltä kuin se voi toisen korviin kuulostaakin, tuntuu pelottavalta lähteä kotoa työelämän armoille uudelleen. Lähteä takaisin sinne, jossa jo kerrain uuvuin ja menetin kyvyn työskennellä. Sitten täältä kotoa löytyy koirat. Tämäkin kuulostaa varmasti hassulta, mutta mietin kuinka ne pärjäävät tunteja yksin kun minäkin olen töissä. Järki sanoo tähän väliin, että pärjäsiväthän ne hyvin täällä kun tein pitkää päivää. Kaikkeen tottuu, myös eläin. 

Mutta pään sisällä käyn melkoista kamppailua näiden ajatusten kanssa. Tahto suuntaa eteenpäin, mutta samalla jarruttaa. Järki potkii takamukselle ja pois kotoa, mutta samalla varoittaa toivomasta liikaa. Mutta aikahan sen näyttää, mihin pystyn ja mikä työkykyni loppupeleissä on ja kuinka pärjään kun uudelleen astun työelämään. Onneksi tätä elämää ei voi edes elää kuin se yksi askel kerrallaan, koska siinäkin on jo tehtävää minulle! 

Nyt kerään rohkeutta ja voimia työkokeilupaikan löytymiseen. Ja jännitän, niin hyvällä kuin pahalla :)

"Maailman saa sellaiseksi miksikä sen haluaa.."

Minulle on sanottu, että "se on vain pääsi sisällä".
 Luuletko oikeasti, että haluan tuntea näin?

Otsikon sanat kuulin jokunen aika sitten. En sillä hetkellä tiennyt, kuinka syvälle ne iski. Mutta ne sanat iskivät syvälle ja tönäisivät taas lähemmäksi sitä kuoppaa, josta olin nousemassa. Myöhemmin, kun taas pääsin kuopan reunalle, vasta ymmärsin että kyse on ymmärtämättömyydestä, ja pelkästään siitä. 

Niinkin vähän mitä masennusta ymmärretään, löytyy kuitenkin useita hyviä ideoita siitä eroon pääsemiseen ja syitä ehkäpä sitäkin enemmän. Yleensä neuvot ovat sellaisia, mitä innostuksen puutteesta kärsivälle voisi sanoa, "peppu ylös sohvalta ja menoksi vain!". Syytkin ovat jotain samaa lajia, "murehtii liikaa", "on kiittämätön, hänellähän on kaikki hyvin!" ja "hän on perfektionisti". 

Mutta kenellä on oikeus mennä sorkkimaan muiden elämää kysymättä häneltä itseltään? Otsikon sanat sanonut itsekin kertoi, ettei tarkoituksella ole minulta kysellyt mitään. En tullut tarkemmin tietämään siihen syytä, ehkä hän halusi jollain lailla pysytellä neutraalina, mutta hänellä oli kuitenkin omat mielipiteensä ja tuomiot valmiina.

Sanoja on vahva persoona, ainakin ulospäin, joskus jopa kova. Hän toisti useammin sen, että puuttumatta asioihini hän vain toteaa, että maailman saa näyttämään sellaiselta jollaiseksi sen haluaa. Enää nuo sanat eivät minua niinkään satuta, mutta mietinpä vain että onpa rankkaa tekstiä! Luuleeko joku aivan oikeasti, että jotain tällaista olen joskus toivonut? Ettäkö itse yhtenä kauniina päivänä päätin, että alanpa sairauslomalle ja otan parin vuoden tauon työelämästä? 

En ole varma tuleeko meidän kahden välillä suurta ymmärrystä koskaan olemaan. Tyydyn tähän ja opinpa taas, ettei kaikkien kanssa näitä keskusteluja voi käydä. Se minun jatkuva toive saada erityisesti lähimmäiseni minua ymmärtämään alkaa hiipua. Ei sillä ettei se enää minua kiinnostaisi, vaan ehkä minun ei tarvitse saada kaikkia ymmärtämään. Mutta yritän jokaisen tällaisen hämmentävän tilanteen jälkeen miettiä, tekisinkö itse vastaavassa tilanteessa noin? Enkö minä haluaisi ymmärtää jos läheisen käytös vaikuttaa kummalta? 

Masennus jos mikä on suuri mysteeri, edelleen. Sen sairastaminen on kuin liittyisi salaseuraan, jossa vain ne harvat ja valitut saavat sen kiemuroista kuulla. Vaikka masennus ja erilaiset muut psyykkiset sairaudet elävät lehtien sivuilla ja otsikoissa, on se edelleen tavoittamattomissa muilta kuin sitä sairastavilta tai sitä hoitavilta. Sen ymmärtämiseen tosin menee masentuneella itselläänkin kuukausia, jos ei enemmänkin. Eipä siis ihme, ettei sitä viereltäkään voi ymmärtää niin hyvin. 

Toivoisinpa kuitenkin, ettei masentuneen ajatuksen juoksusta tehtäisi päätöksiä. Eikä ainakaan sinne huonompaan suuntaan. Kukaan ei kuitenkaan tiedä, millaisen taistelun kukin meistä on milloinkin juuri käynyt oman mielensä ja sairautensa kanssa. Ehkä juuri on voitettu tärkeä erä ja elämä voittaa taas. Siinähän on syytä enemmänkin iloon! Niin, ja kuka estää kuitenkaan kysymästä?

Päivän ajatus

Netissä näkee paljon erilaisia elämän viisauksia ja ajatuksia. Niitä kiertää kuvina Facebookissa ja muutenkin somen ihmeellisessä maailmassa. Olen laittanut niitä talteen, mutta ajattelin jakaa niitä myös täällä. Laitan joskus pelkän ajatuksen ja joskus avaan omia mietteitäni siitä. Muutaman olenkin jakanut täällä.

Tässä ajatus tälle päivälle:

Väittäisinpä, että elämän myllerrykset tekevät joskus paljonkin hyvää. Itse en olisi toivomuslistalle koskaan kerännyt uupumusta, masennusta tai muutakaan viimeisen parin vuoden ajalta kokeemaani. Tänä päivänä kuitenkin kun katson elämääni, tiedän sen olevan parempi kuin se aikaisempi. 

Pari vuotta sitten tuntui, että elämältäni katosi pohja samalla kun tajusin terveyteni heikenneen. Samalla kun masennus veti minua pohjalle, avautui hiljalleen uusia ovia eteeni. Niiden näkeminen vaati tosin kuukausia aikaa, eikä toivoa aina tuntunut olevan. Sitä kuitenkin on, aina. Ja tänään voin nähdä, että kaiken keskellä on se kuuluisa punainen lanka. 

Ehkä kaikella on merkityksensä, vaikeuksillakin!

No, täällä taas!

Täällä siis taas, julkisena niin kuin aina ennenkin. Enpä arvannut, että kutsuttujen blogin lukijoiden on kirjauduttava myös tähän Bloggeriin. Eli enpä vaadi halukkaita seuraajia kirjautumaan palveluun, jolle muuta tarvetta ei ole, jatkan siis niinkuin ennenkin. Ketä siis kiinnostaa, voi edelleen lueskella tarinointiani :)