Viikko sairauslomaa

Tämän, aika uuvuttavankin, viikon jälkeen on hyvä aloittaa viikonloppu vailla suunntielmia. Tai jos säät sallii, niin pihalla ehkä voisi hieman ahertaa, mutta muutoin pyjama päälle ja sohvalle. Tällä viikolla jokaisena päivänä olen taistellut unta vastaan. Herääminen kestää ja pikkupätkissä pystyn suoriutumaan iltaan. Välillä leväten. 

Tänään terapeutti totesikin, että tämä oli hyvä kuulla, olin ollut siis sairauslomalla. En ollut itse ajatellutkaan! Jatkuva väsymys ja otteettomuus ennemminkin aiheuttaa syyllisyyttä. Sitä miettii, mitä pitäisi tehdä tai mitä olisi hyvä tehdä. Mitä olisi järkeväkin tehdä. Mutta miksi? Olen sairauslomalla, eikä minun kuulu tehdä muuta kuin levätä!

Sitähän se kroppa on yrittänyt kertoa jo kuukausia. Nyt kuuluisi antaa periksi ponnistelulle ja suorittamiselle ja oikeasti levätä. Mutta kuinka vaikeaa tuo onkin toteuttaa! Se julma pikkupiiskuri korvien välissä kyllä keksii sanomista puolitiehen jätetyistä asioista tai täysin tekemättä jääneistä. Se muistuttaa, mitä olin joskus ajatellut tehdä enkä vieläkään ole edes aloittanut. 

Jotenkin nyt se oma lamppukin syttyi. Vihdoin! Olen tällä viikolla sallinut itselleni olla se, mitä on tarkoituskin olla. Olen syystäkin kotona. Olen uupunut. Olen sairas ja työkyvytön, kyvytön siihen kaikkeen suorittamiseen ja tekemiseen. Vielä kun muistaisin tuon vielä ensi viikolla.. No, katsotaan!

Samalla opin jotain muutakin. Tai on useamman kerran ollutkin terapiassa puhetta, että minulle sopii lyhyet ja nopeasti valmistuvat tekemiset. Innokkaana aloitin virkkailemaan kahta mattoa, toista siskolleni ja toista itselleni. Olen tehnyt niitä viikkokausia, tai paremminkin kuukausia, saamatta niitä valmiiksi. Viime viikkoon asti ne olivat vielä näkyvilläkin muistuttamassa. 

Viikonloppuna siivotessa päätin piilottaa matot itseltäni. En tarkemmin miettinyt miksi, mutta totesin itselleni, että kyllähän minä ne sitten löydän kun taas jaksan jatkaa niitä. Tänään ymmärsin, että olin toiminut oikein. Jos olisinkin virkannut patalappua, ei työ olisi jäänyt niin helposti kesken. Ja olisin onnistunut ehkä saavuttamaan onnistumisen tunteenkin. Mutta päätinkin virkata mattoa, ja vielä kahta! Päätin tehdä jotain, mihin voimat ei riitä, ja vielä tuplasin sen! Huh! 

Elämä on oppimista ja sen huomaan näinä terapiapäivinä. Vaikka toipuminen kestää, niin saan todistaa tätä pikkuriikkistä askelta eteenpäin. Hyvä minä! :)

Hang on!

Tänään ei kirjoittaminen luista. Täytän vieläkin hakemusta työttömyyspäivärahaa varten... en olisi uskonut kuinka paljon sekin vie energiaa ja aikaa. Mutta eiköhän tämä tästä. Sinnitellään!

Ammatinvalintaa

Aiempi ajatus siitä, että odottelen rauhassa miltä elämä näyttää ensi vuoden puolella, ei toimi nyt kun raha-asiat mietityttää. Vaikken ole huolesta sekaisin, tai edes hurjan huolestunut (ihme ja kumma!), yritän silti löytää ratkaisun ongelmaan. 

Jos kuntoutustuen tai työttömyyspäivärahan saamiseen menee kuukausia aikaa, täytyy tässä tehdä muutakin kuin istua kotona odottamassa. Tai siltä tuntuu. Fakta on ainakin se, etten ilman rahaa voi olla kovin pitkään. Siksipä tänäänkin pohdiskelin asiaa ja päädyin googlettelemaan ammatinvalintatestejä. 

Testejä löytyi paljon ja klikkasin auki niistä ensimmäisiä. Jospa niiden avulla pääsen jyvälle siitä, mikä minusta isona voisi tulla. Entinen ammattini ei ehkä toimi jatkossakaan tämän paremmin kuin sairauslomaani asti, joten siksi suunta on pois. Ehkä testit antaa vähän osviittaa mihin minusta olisi? 

Studentumin ammatinvalintatestin mukaan olen huolehtiva, eli minulla on hyvät vuorovaikutustaidot, olen ulospäinsuuntautunut ja tulen toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Olen avoin, joustava ja sopeudun helposti uusiin tilanteisiin. Huolehtivalla on lisäksi sekä fyysistä että psyykkistä kestävyyttä ja hyvä stressinsietokyky. Minun kaltaiseni viihtyisi esim. sairaanhoitajana, naprapaattina tai kiropraktikkona. 

Hmm.. psyykkinen kestävyys on nyt aika onnetonta. Stressinsietokyky tuntuu lisäksi olevan täysin kadoksissa. Ennen ehkä olisin voinutkin allekirjoittaa nuo lauseet, mutta nyt en. Palaudunkohan koskaan ennalleen kykyjeni puolesta..? Kokeilenpa seuraavaa testiä.

Kunkoululoppuu.fi -sivulta (ei tosin sivustona minulle se ajankohtaisin) löytyi duunikone, jonka mukaan olen huolehtiva konttorinjohtaja. 

Testituloksen mukaan huolellisena ja käytännöllisenä ihmisenä arvostan selkeää organisaatiota, jatkuvuutta ja turvallisuutta. Olen sympaattinen, vakaa, luotettava ja tunnollinen tosiasioiden ja yksityiskohtien hallitsija, joka ei yleensä ole kiinnostunut teknisistä asioista. Haluan tietää tarkkaan oman vastuualueeni ja tehtäväni. Arvostan hyväksi koettuja käytäntöjä, "miksi muuttaa sitä mikä toimii". Turhaudun jatkuvista muutoksista työpaikallani, mutta en vastusta hyvin perusteltuja muutoksia. Vaikka teoreettiset asiat eivät minua kiinnosta, olen kuitenkin nopea oppimaan uusia tietoja ja käytäntöjä. Ja vaikka en välitä toimia ihmisten keskellä, pidän kuitenkin toiminnasta muiden kanssa ja heidän ansioistaan huolehtimisesta. 

Työelämässä hakeudun usein ammatteihin, joissa voi konkreettisesti olla auttamassa muita ihmisiä. Viihdyn mm. terveydenhuollon, lastenhoidon ja -opetuksen tehtävissä sekä tehtävissä, joissa voin toteuttaa käytännöllisyyttäni, järjestelykykyäni ja tarvettani ottaa huomioon muiden ihmisten tarpeet. Voin ottaa vastuuta, työskennellä ahkerasti yksityiskohtaisten tehtävien parissa harmonisessa, ihmisläheisessä ympäristössä huolehtien asioiden järjestyksestä ja sujumisesta. 

Tuloksen ammatit ja ammattialat: Asiakaspalvelu, Opettaja, Hammashoitaja, Hengelliset ammatit, Kirjastonhoitaja, Koulunkäyntiavustaja, Sairaanhoitaja, Sihteeri/toimistotyöt, Sosiaalipalvelun työt, Teollisuustyöt, Muu työntekijä ja Terveydenhoidon koulutus ja palvelut.

Tarkka tulos! Ja aika paljon pystyn tuosta kyllä tunnistamaan omaksi. Mutta mikä on muu työntekijä?? Tällaisena muutenkin poikkeustapauksena se kuulostaa hyvältä! :)

Mol.fi -sivun se ns. virallisempi ammatinvalintatesti antoi listan niitä ammatteja, joihin soveltuisin. Listalla kärjessä on: Toimintaterapeutti, Fysioterapeutti, Hammashoitaja, Henkilökohtainen avustaja, Jalkaterapeutti, Kehitysvammahoitaja, Koulunkäyntiavustaja, Diakoniatyöntekijä, Kuulontutkija, Suuhygienisti, Naprapaatti, Osteopaatti, Sairaanhoitaja, Kirjastonhoitaja, Apuvälineteknikko, Sosiaalityöntekijä, Sosiaaliohjaaja, Mielenterveyshoitaja, Nuoriso-ohjaaja, Opinto-ohjaaja tai -sihteeri, Vastaanottovirkailija, Rikosseuraamustyöntekijä, Psykologi, Psykoterapeutti, Puheterapeutti ja Terveydenhoitaja. 

Jotain samaa tässä kuin edellisessäkin. Täytyy varmaankin opiskella, mitä nuo kaikki työt pitävät sisällään. Eli mietintämyssyä päähän ja tulevaisuutta suunnittelemaan, sitten kun jaksan taas asiaan paneutua...

Päivä pyjamassa

On tullutkin moneen kertaan todettua, että tekemiset vaativat palautumisajan. Eilinen kului palautuessa viikonlopusta, johon kuului lauantain valmistautuminen vieraisiin (siivoamista ja leipomista) ja sunnuntain vieraat. Eilen minusta ei ollutkaan sitten mihinkään. 

Heräsin kyllä hyvissä ajoin, samaan aikaan kuin töihin lähtevä mieheni. Jo puoli kymmeneltä olen nukahtanut ensimmäisille päikkäreille. Sen jälkeen istuin hetken koneella, söin, mutta luovutin. Menin uudelleen sohvalle makoilemaan ja olen siihen taas nukahtanut iltapäivän puolella. Katselin hetken telkkaria, mutta ei vieläkään silmät pysyneet auki. Nukahdin vielä kolmansille päikkäreille neljän jälkeen. 

Ihme ja kumma, meidän kaksi koiraa veti sikeitä myös koko eilisen. Siinä nukuttiin sohvalla koko porukka. Vasta viiden jälkeen ajattelin, että koirat on käytettävä pihalla. Ei kuin takkia päälle ja pihalle. Ja sitten takaisin sohvalle. 

Vaikken mitään järkevää tehnyt loppupäivänäkään, pysyin sentään hereillä kunnes menimme nukkumaan. Nukkuminen oli sitä paitsi helpottavaa, koska aina herätessä oli hetken helpompi hengittää ennen kuin hengenahdistus taas alkoi. Tänään olisin voinut toistaa eilisen kaavan, mutta onneksi edessä oli käynti terapeutilla. Ja onneksi sain vielä kerran purkaa anopin tuomaa kiukkua. 

Paljon vaatii toipua, varsinkin kun kyseessä on minun näkövinkkelistä ei-toivottu vieras. Olin onneksi ottanut tämän huomioonkin, enkä eiliselle ollut suunnitellut mitään tekemistä. Mutta kyllä sitä kaipaa niitä aikoja, kun menot tai vieraat ei vienyt kaikkea virtaa. Olisi kiva jos edelleenkin pystyisin aloittamaan seuraavan päivän "normaalisti" ja yön unet olisivat riittäneet palautumiseen. 

Ehkä jonain päivänä niin. Tänään yritän viimein tehdä hakemusta työttömyyskassaan. Jos edes sieltä onnistuisin saamaan rahaa. 

Vuodatusta

Sitä sanotaan, että suku on pahin. Siltä se joskus tuntuu, erityisesti kun kyse on siitä toisesta suvusta. Meillä oli tänään mieheni puolelta vieraita. En tiedä tekeekö yhteinen, aika kivikkoinen historia sen, että kihisin kiukusta kun anoppilan väen auto starttasi pihasta. 

Ei mennyt nimittäin kuin muutama minuutti kun anoppini oli ollut meillä, kun puheena oli jo metsä. Ei sinänsä huono puheenaihe, mutta se on kuulema jonkin kirjoituksenkin mukaan paras terapeutti mitä on. Metsään kuulema pitäisi mennä niin huoletkin unohtuu... (Jep, ehkä jos kyseessä on jotain muuta kuin psyykkinen sairaus!) Ja kuulema se riittää, että on hyvä ystävä jolle voi kertoa asiansa, ei ihminen muuta terapiaa tarvitse. (Juu, ehkä edelleen jos kyseessä ei ole sairaus!) 

Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta kun kuulen näitä osittain vihjailevia mielipiteitä. Niitä tuli sairauslomani alkuun aika tiuhaankin. Niinkin tiuhaan, että mieheni oli pakko tehdä siitä loppu. Silloin kuulin aika usein siitä, että liikkuessa luonnossa, voisin tervehtyä. Jos hoito olisikin noin helppoa, niin voisin vaikka istua kannon päässä viikon! Tervehtymisen eteen tekisin sen mielelläni, ennemminkin kuin ottaisin tämän kuukausien mittaisen sairausloman! Kuulin myös kommentin, että minun ikäisen pitäisi kyllä jaksaa olla töissä... Terveenä, juu!

Anoppini hoitaa työkseen lapsia. Nyt yksi hänen hoitamistaan pienistä lapsista on alkanut käyttäytyä huolestuttavasti. Mutta yllätys yllätys, mikään asiantuntijan tarjoama apu ei tule kyseeseen, koska silloin lasta riepoteltaisiin. Anopin mukaan sellainen ei tälle lapselle sovi... Sitä hän ei osannut sanoa, miksi lasta riepoteltaisiin.

En muista, olenko koskaan ennen törmännyt ihmiseen, joka olisi kauempana omista ajatuksistani! Kuinka ahdistavaa on istua hiljaa ja vain odottaa, että aika kuluu. Jotta välit pysyvät jokseenkin järkevinä, lasken kymmeneen, enkä yritän kääntää hänen ajatuksiaan. Joskus sitäkin kokeilin, mutta enpä arvannut mikä show siitäkin tuli!

Oma äitini joskus on sanonut, ettei kannettu vesi kaivossa pysy. Kuinka se sopiikaan juuri nyt tähän! Vaikka kuinka yrittää, toki asiallisesti, ohjata toista edes miettimään jotain asiaa eri kantilta, niin ei! Ei, kun on näitä parempia ja järkevämpiä konsteja... Sille hyvälle ystävälle voi varmasti näyttää kipeää korvaansakin, jos se ystävän apu auttaa aina! Hoituisikohan vaikka migreeni ystävän avulla?! Mihin tässä enää lääketiedettä tarvitaankaan?

Aaaarrrgh!!! 

Olen onnekas siksi, että minulla on ollut hyvä ystävä vierellä koko sairastamisen ajan. Olen siitä samaa mieltä anopin kanssa, että ystävän apua on tärkeää. Terveeksi tämä kultaakin kalliimpi ystävä ei ole minua tehnyt, mutta hän on tehnyt matkastani monin verroin helpompaa. En edes uskalla ajatella, mitä olisi tapahtunut ilman tätä henkistä tukea ja olkapäätä! 

Kyllä tämä kiukku tästä helpottaa! Hengenahdistus on nyt kaverina kun se jo hetken ehti olla pois. Mutta siihen on jo niin tottunut, että sen kanssa elellään. Voisinhan tietenkin mennä sinne metsään tervehtymään, ehkä otan ystävän sinne mukaan, ja sittenhän voi ehkä aloittaa työt jo huomenna. Tai sitten nappaan annokseni Cymbaltaa aamulla taas, menen sovitusti tiistaina terapiaan ja pidän kiinni muistakin minulle suunnitelluista hoidoista. Kyllä, niin teen! 

Heittäytymisen aika?

Viikko sitten sain postia kuntoutustuesta. Kirjeen, jossa kerrottiin että hakemustani esitetään edelleen hylättäväksi ja että asia on siirretty muutoksenhakulautakunnalle käsittelyyn. Silloin tuntui, että se jotenkin edes turvallinen pohja, jolla sillä hetkellä seisoin, katosi. Juuri kun olin saanut rakennettua luottamusta tulevaan, minut ravisteltiin hereille todellisuuteen. 

Viikossa on ehtinyt ajatella paljon. Vaikka osan aikaa selvästi pakenen todellisuutta vaikkapa nettiin, on välillä tullut pysähdyttyä pohtimaan keinoja. Olen puntaroinut eri koulutusmahdollisuuksia ja työvaihtoehtoja, mutta aina ajaudun umpikujaan. Yksinkertaisesti en tiedä edes itse, olenko siinä kunnossa että miettisin näitä. En tiedä, milloin näille suunnitelmille on oikea aikataulu. 

Sen kuitenkin tiedän, etten kykene päättämään mitään. Ajatukset ovat niin rikkonaisia ja irrallisia, ettei niistä rakennu kunnollista suunnitelmaa. Ja silloin alkaa ahdistamaan niin fyysisesti kuin henkisestikin. Ehkä se kertoo, etten juuri nyt ole oikeassa kunnossa asiaa miettimään. Tai ainakaan tekemään isoja päätöksiä. 

Huomaan kuitenkin, että osa minusta pysyy edelleen tyynenä. Usko Jumalaa auttaa rauhoittumaan ja antaa tyyneyttä mylläkän keskellä. Vaikka välillä hätä meinaakin nostaa päätään, mutta inhimillistähän se. Kun tulevaisuus on pelkkää epävarmuutta ja omat keinot on vähissä, sitä toivoisi itse tietävänsä ja hallitsevansa ratkaisut. Raamatussa kuitenkin kerrotaan, että taivaan pikkulinnuistakin pidetään huolta ja vielä varmemmin meistä ihmisistä. Se tieto antaa rauhaa, ainakin minulle. 

Mietinkin, että tämä taitaa ollakin se tilanne elämässä kun on heittäydyttävä siihen huolenpitoon, joka meille on luvattu. Kun itse ei voi tehdä kuin odottaa, niin eipä panikointikaan hyödytä mitään. Se vie vain enemmän voimia ja ahdistaa entisestään. Tuntuu siis jopa järkevältä pysähtyä kun ajatukset tuntuvat vain menevän suuremmalle solmulle. Olen enemmän hyödyksi läheisillenikin kun pysyn rauhallisena ja katson mitä tulevaisuudella on minulle antaa. 

Postia psykiatrilta

Lääkärit ovat ne oljenkorret, joihin tartutaan kun hätä on suurin. Siksi heiltä odottaakin ehkä jopa ihmeitä, tai ainakin sitä apua. Tänään kuitenkin sain sähköpostia psykiatrilta, joka ei suostunut ottamaan minua vastaan, koska olen käynyt myös toisella psykiatrilla.. En yksinkertaisesti tiedä mitä ajatella! Tai ainoa tulkintani on se, että hyvin herkkänahkainen lääkärin täytyy olla jos loukkaantuu potilaan "syrjähypystä". 

Kaikki lähti siitä, että kävin ensin työterveydeyshuollon kautta psykiatrilla. En vointini vuoksi kyennyt hakemaan heti kuntoutuspsykoterapeuttia itselleni ja päätimme kokeilla kunnallista puolta. Sieltä terapia järjestyikin kerran viikossa tai kahdessa. Se oli hyvä alku ja sain kerätä voimia psykoterapeutin etsintään myöhemmin. Samalla päätimme psykiatrin kanssa, että siirtyisin kunnallisen psykiatrin hoitoon, jotta minun ei tarvitse huolehtia tiedon kulusta kahden eri tahon välillä. Tämä kuulosti ihan hyvältä. 

Päätin pyytää tämän ensimmäisen psykiatrin lausuntoa kun valitin kuntoutustuen hylkäyspäätöksestä. Toisen lääkärin näkemys voisi tukea kuntoutustuen puoltamista. Näin ainakin maallikkona ja hylkäyspäätöksestä säikähtäneenä ajattelin. Samalla kävimme läpi tilannettani muutenkin ja päädyimme kokeilemaan toista mielialalääkitystäkin. Enpä arvannut, että kunnallinen psykiatri tämän kuultuaan toteaisi hoidon päättyvän heidän taholta. Tämän päiväisessä sähköpostissa psykiatri kertoo sen olleen vieläpä minun tahtoni... 

Tiedän, että oma pääni pätkii ja ajatus jumittaa. Ei kuitenkaan näin pahasti! Tuntuu kurjalle, että lääkärin taholta vääristetään asiaa heille paremmaksi. Omatunto on ehkä siellä nyt hyvä, mutta minun tilannettani potilaana tämä ei helpottanut. Toisaalta, eipä sitä tee mielikään olla sellaisen lääkärin potilaana, jonka kanssa ei samaa aaltopituutta löydy. 

Ensimmäisestä kuntoutustukihakemuksen hylkäyspäätöksestä tämän kunnallisen psykiatrin sekä kuntoutusohjaajan mielipiteet olivat mielestäni aika erikoiset. Heidän mielestään minun kannattaa hylättyä hakemusta ajatella positiivisesti, sillä nyt asiaani on reagoitu, minut on huomattu ja kuntoutukseeni ollaan valmiita panostamaan. Tähän psykiatri tämän päiväisessä sähköpostissa vielä viittasi. Hän vielä mainitsi, että hänhän on myös suositellut minulle mm. kuntoutuskurssia ja psykoterapiaa toipumiseni tueksi. 

Ajatus saattaa taustalla olla fiksu (niin yritän ainakin ajatella), mutta tekisipä mieli tietää kuinka terapian myötä tililleni tulisi rahaa, koska sehän maksaa minulle itsellenikin. Eikä varmasti viikko kuntoutuskurssillakaan ole keino saada toimeentuloa. En siis osaa kuntoutustuen hylkäyspäätöstä mitenkään nähdä positiivisena. Se on ehkä jälkeenpäin sitä, jos voin joskus huomata tämän kaiken taistelun tehneen minusta vahvemman. Juuri nyt se kuitenkin syö voimia ja lisää oireitani eikä näin edistä toipumistani mielestäni mitenkään. 

Pätkii

Voisi laittaa maanantain piikkiin, että olo on vetämätön ja pääkin jumittaa. Sitä se ei kuitenkaan ole eikä se paljoakaan kysy päivää. Aamulla herätessä voi aavistella millainen päivä on tulossa. Tai jos yöllä on heräillyt, sen aavistaa jo siitä. 

Nyt takana on ihan hyvät yöunet, mutta silti käyntiin lähteminen on hidasta. Muistikin pätkii ja jouduin varmistamaan terapeutiltakin huomista tapaamisaikaa. En vain aina muista ja jos olen kalenteriin jotain laittanut, on se sekava merkintä johon ei ole luottamista. 

Tällä kertaa huomasin, että jälleen kerran olen onnistunut sopimaan kaksi asiaa samaan aikaan. Niin vähän kuin menoja on, niin nekin onnistun ymppäämään samaan. Onneksi moni asia on sovittavissa ja toistaiseksi on ollut onnea, että olen sentään huomannut asian etukäteen. 

Päässäni pyörii vähän väliä perjantaina tullut kuntoutustukihakemuksen hylkäys. Itseasiassa mietin, että olen ehkä sittenkin työkykyinen. Eikai aina tarvitse niin skarppina olla? Mutta mihin hakisin? Sen kun vielä keksisin! 

Halu olisi kova parantua, mutta ymmärrettävästä syystä moni taho toppuuttaa siinä. Toipuminen kun vie aikaa. En paljoakaan osaa vain olla vaikka uupunut olisinkin (taas vaativuus piiskaa..) ja siksi mietin, että ehkä jokin työ minulta onnistuisi. Joku kevyt.

Vielä viime viikolla olin levollisin mielin siitä, että voin sairastaa sen mitä pitää. Voin tehdä jotain mihin voimat ja mielenkiinto milloinkin riittää. Olin hyväksynyt, että prosessi kestää ja saakin kestää minkä pitää. Nyt taas mielessä on raha. 

Toistaiseksi ei ole hätää, vaikka viimeisin raha tuli elokuun lopussa. Taas tuli nähtyä, että pahan päivän varalle ei ole yhtään hullumpi säästää. Mutta tästä eteenpäin meidän kahden hengen taloudessa vain toinen saa rahaa. Eikä varmuutta ole, kuinka kauan tilanne pysyy tällaisena. 

Edelleen ihmettelen, että pystyn olemaan panikoimatta. Onko tämä sitä, että sokissa ihminen voi toimia järkevästi ja tunteet pääsee valloilleen vasta myöhemmin? Enemmän olen huolissani siitä, kuinka taloutemme tienaava osapuoli jaksaa. Nyt hänen on jaksettava, vaikka omakin vointi on heilahdellut. Minkälainen olo mahtaa olla kun vaihtoehtona ei ole sama kuin minulla? Ei voi antaa periksi, ei voi uupua... 

Mieheni vuoksi toivon, ja toki itsenikin, että tilanteeseen joku ratkaisu tulisi. Nyt pitäisi vain jaksaa odottaa. Näissä tilanteissa on joskus jopa onnellista, että muisti pätkii. Saatan unohtaa tätä todellisuutta pieniksi hetkiksi. Olisipa ne hetket vielä vähän pidempiä!

Jokalainen uupuja

"Jonkun on muututtava, ennen kuin työn ilo palaa. 

Se on mahdollista, kun tunnistat, mikä sinua uuvuttaa."

Tämä lainaus on Hyvä terveys -lehden artikkelista Työuupumus vaatii, että jonkun on muututtava. Otsikko jo kertookin, mistä artikkelissa on kyse. 

Artikkelissa mainitut oireet ovat hyvinkin tuttuja, tunnistan niistä jokaisen. Tapahtumaketjukin on kuin omasta elämästäni. Mutta sitten artikkelissa mainitaan kolme eri tyyppistä uupujaa. On asenneuupuja, joka on liiankin tunnollinen ja vaatii itseltään liikaa. On työolouupuja, jolla on yksinkertaisesti liikaa töitä. Sitten on vielä arvouupuja, jonka arvomaailma ja työn sisältö ei kohtaa. 

En tiedä mitä pitäisi ajatella siitä, että nämä kaikki on mainittu omalla kohdallani... olen ollut vaativan persoonallisuuteni vuoksi todella tunnollinen ja tarkka. Työmoraalini on korkea ja mielestäni työni sitä vaatiikin. Minulla oli liikaa töitä ja siitä olin yhteydessä ylemmille tahoille. Tuloksetta. Ja moneen kertaan olen hoitavien tahojen suusta kuullut, ettei selvästikään arvomaailmani ole kohdannut työni sisällön kanssa. 

No, artikkelissa haastatellun Arto Pietikäisen mukaan kaikille uupujille on oma lääkkeensä. Asenneuupujan tulisi opetella rentoutta. Tämä omalla kohdallani tarkoittaa vaativuuden tunnistamista ja sen hiljentämistä (miten??). Työolouupujan tulisi nostaa haloo eli jutella ylemmälle taholle tai äänestää jaloillaan. Niitä työpaikkoja kun olisi joka oksalla, olisin itse varmasti lähtenyt ajat sitten. Päätin kokeilla avun pyytämistä suoraan, mutta kuinka kävi. Mikään ei muuttunut ja tässä ollaan! Myös arvouupujan pitäisi nostaa kytkintä. 

En edes tiedä, kuinka monta kertaa olen jokaista vaihtoehtoa mielessäni pyöritellyt. Vuodessa ehtii miettiä paljon. Oman alan töitä ei ole ja muihin yleensä vaaditaan uusi koulutus. Tuntuu, etten ennen enkä oikein jälkeenkään päin ole pystynyt tekemään mitään. Tai hakeuduinhan lääkäriin, kai se kohdallani oli riittävää? 

Taustaa

Työuupumus ei ole syntynyt itsekseen. Siihen on tarvittu muutakin kuin työn teko. Työ on se mihin uuvuin, mutta masennukseni on kehittynyt vuosien varrella. Eipä se yhdessä yössäkään ilmaannu. Ennen työpaikka oli se, jossa pääsin unohtamaan muut ongelmat. Siellä meni hyvin ja nautin. Sitten kun köysi alkoi kiristymään kaulalla työssäni, oli paketti jo aika valmis. Ei ollut enää paikkaa, jossa menisi hyvin.

Perintötekijöillä sanotaan olevan oma osansa masennukseen. Omalla kohdalla lisänsä toivat taistelu rakennusprojektissamme ja valitettavasti myös puolisoni suku, joka ei minua alkuun hyväksynyt. Taustalla sairastamisessani on myös vuosien takaista työpaikkakiusaamista. Olen ehkä onnistunut olemaan kynnysmatto vähän joka paikassa. Liian kiltti on usein kommentti, jota olen kuullut. Sitäpä kai, mutta tämän maksun jälkeen luulen olevani muuta. Askel eteenpäin sekin. 

Syyt sairastamiselleni ovat yleisiä. Todella paljon kuulee kiireestä työpaikoilla ja stressistä, joka valvottaa tai vaikeuttaa elämää muuten. Niistä varmasti on moni kuullut ja moni on kokenutkin. Entä kuka ei olisi kuullut tarinaa, jossa toisen suku on käynyt hankalaksi? Entäpä oman perheen kiemuroista? Jep, tuttuja varmasti kaikille. 

En tiedä valehtelenko itselleni kun yritän olla positiivinen kaikesta huolimatta. Yritän ajatella, että olen päässyt näinkin pitkälle ja kaiken tämän jälkeen olen vahvempi. Sitten olen saavuttanut jotain, jota ehkä esimerkiksi kiusaajani eivät ole. Toiveajattelua? 

Julkisuudessa on ollut henkilöitä, jotka psyykkisen sairastamisen jälkeen ovat löytäneet uuden elämän. He ovat saavuttaneet jotain parempaa ja hymyilevät leveästi voittajina. Joskus epäilen, onko kyseessä kulissi vai onko se totta. Toivossa on kaiketi kuitenkin hyvä elää.

Hengittämisen helppous

Niin, olisikin! Vaan ei ole. Toisaalta tämä yhtäjaksoinen hengenahdistus alkaa olla jo hyvinkin tuttua. Yli kymmenen vuotta sitten koin sen ensimmäisen kerran ja siitä asti se on varoittanut kun vauhti on liian kovaa. Siitä olen tiennyt, milloin stressiä on liikaa. 

Tämän kertainen ahdistelu on jatkunut nyt yli viikon. Aiemmin käytin satunnaisesti oireeseen Alproxia, mutta nyt käytössä on Propral (mietona, 10 mg annoksena). Alprox jäi, koska se väsytti ja siihen syntyy riippuvuus herkästi. Propral puolestaan on ollut hyvä. Se ei edes oikeastaan tunnu missään, mutta auttaa. Paitsi eilen, jolloin tupla-annoskaan ei tehnyt hengittämistä helpommaksi. No, nyt sentään jaksan yleisesti paremmin kuin vähän aikaa sitten. Ei siis mitään pahaa, ettei jotain hyvääkin. 

Terapiassa on puhuttu siitä, että saatan itsekin pitää hengenahdistuksesta kiinni. Voi olla. Se on minulle jo niin tuttu oire, se ei säikäytä. Ennemminkin ärsyttää. Se on riesa, joka muistuttaa etten ole terve. Vaikka toipumiseni on todennäköistä (lääkäreiden mukaan), voikohan ahdistelu jäädä osaksi elämääni kuitenkin? Ehkä. Mutta saatan pitää siitä kiinni, koska sillä on helppo selittää syytä sairauslomaan. 

Monta kertaa olen sanonut, niin lähipiirilleni kuin terapeutillenikin, että helpompaa olisi jos vaikka jalka olisi paketissa. En tietenkään toivo mitään muita sairauksia tai vaivoja. Kuitenkin se, että syy sairauslomaani on korvien välissä, tekee tästä kaikesta vaikeaa. Vaikeaa itselleni ja muille. 

Kestää aikansa, että ymmärrän itse tätä kaikkea, tai että vielä hyväksyn sen. Ja sitten kun näin käy, on ympärilläni kysymysmerkkejä. Olen koko sairauslomani ajan saanut tasaiseen tahtiin vakuutella syytä kotona oloon. Olen saanut luetella oireita, jotta joku ulkopuolinen ymmärtäisi. 

Eihän ulkopuolisten tarvitse kaikkea ymmärtää tai tietää edes syytä kotona olooni. Lähimmille olen kuitenkin yrittänyt selittää. Olisko tarvinnut, en tiedä. Kotoa lähtiessä puenkin sitten "mulla on kaikki hyvin"-kulissin päälleni ja vältän sillä kysymyksetkin. Taidan tuosta syystä viihtyäkin niin hyvin kotona. Kotona voin olla takkutukkaisena ja likaisissa vaatteissa. Seuranani koirat, jotka ei hien hajustakaan säikähdä :)

Kenelle kuntoutustuki kuuluu?

Vuosi sairaana on opettanut, kuinka vaikeaa maassamme on sairastaa. Tiedän, että tilanteeni on moneen muuhun nähden ehkä hyväkin. Vaatii kuitenkin paljon saada oikeutta ja ymmärrystä. Ankea totuus on lyönyt vasten kasvoja useasti, eilen viimeksi. 

Sairauspäivärahapäivät kuluivat loppuun elokuussa. Kuntoutustukea haettiin ja vieläpä annettiin ymmärtää sen olevan läpihuutojuttu. Julkisen puolen kuntoutusohjaaja avusti lomakkeen täyttämisessä. "Laita vaikka tuohon kohtaan näin..." ja minä laitoin. Lopputuloksena hakemukseni hylkääminen viikkoa ennen kuin sairauspäivärahapäivät loppuivat. 

Jälkeenpäin kun luin julkisen puolen psykiatrin kirjoittaman lausunnon minusta, oli syykin hylkäämiselle aika selvä. Lausunto antoi aika positiivisen kuvan minusta. Ei siis ihme ettei kuntoutustukea tullut. Romahdin.

Hyvän ystävän avustuksella sain tehtyä listan, mitä minun oli seuraavaksi tehtävä. Varasin ajat työterveyslääkärille ja psykiatrille saadakseni uudet lausunnot tilanteestani. Kirjoitin oman valitukseni. Pyysin psykoterapeutiltanikin lausunnon. 

Valituksen laatimiseen minulta meni lopulta kuukausi. En jaksanut edes aloittaa. Vaikka vointini olikin huono, ei taistelutahtoni sammunut. Tämä oli pakko saada eteenpäin! 

Nyt jo ymmärsin, ettei taistelu toimeentulosta ollut helppoa. Samalla kun yritin vakuuttaa eri tahot voinnistani, piti minun vakuuttaa myös itseni. Ymmärsin etten vielä ole valmis työelämään, joten tein mitä piti. Varauduin odottamaan kauemmin vastausta kuntoutustukipäätöksestäni, mutta se tulikin eilen. Hylättynä.. Minun ei katsota olevan kunnossa, joka oikeuttaisi kuntoutustukeen. Asia etenee nyt seuraavaan asteeseen ja käsittelyaika on noin viisi kuukautta... 

Olen tämän vuorokauden pysynyt yllättävän tyynenä. En romahtanut kuten edellisellä kerralla. Ehkä siksi, että nyt tiesin hylkäämisen olevan vaihtoehtokin. Päässä on kuitenkin pyörinyt paljon ajatuksia. Välillä tuntuu, että sekoitan itseni niillä. Toisaalta yritän paeta kaikkia ajatuksia jonnekin. 

Eniten olen kuitenkin miettinyt sitä, että olenko sittenkin työkunnossa. Voisinko tehdä jotain työtä? Omaani? Ajatus entiseen työpaikkan palaamisesta ahdistaa niin, että alan vain hätäisemmin miettimään muita vaihtoehtoja. Uuden ammatin tai työn keksiminen on kuitenkin vaikeaa. Liian vaikeaa. En yksinkertaisesti keksi ammattia itselleni, enkä paikkaa josta voisin kysyä minulle sopivaa työtä. 

Tuntuu pahalta ajatella, etten ole tarpeeksi hyvässä kunnossa. Toisaalta en näytä olevan tarpeeksi huonossakaan. Olen jäänyt johonkin siltä väliltä. Saako tuota kuntoutustukea vain jos jaksaa taistella kerta toisensa jälkeen? Tässäkin kunnossa, missä itse olen?

Missä mennään

Jäin sairauslomalle yli vuosi sitten diagnoosina rytmihäiriöt. Työterveyslääkäri oli viisas, koska ei laittanut psyykkistä diagnoosia minulle (siten sain sairauspäivärahaa Kelalta kun viisi viikkoa tuli täyteen). Marraskuussa diagnoosini vaihtui lieväksi masennukseksi. Kävin silloin psykiatrin vastaanotolla ensimmäistä kertaa, koska yli kuukauden lepo ei ollut vointiani kohentanut. 

Matkan varrella diagnoosi on tarkentunut, ensiksi keskivaikeaan masennukseen ja nyt vaikea-asteinen masennut ja vaativa persoonallisuushäiriö. Sairauslomani on jatkuu edelleen, ehkä ensi keväälle tai ehkä vielä vuoden. Ne ovat arvioita, joita lääkärit ovat sanoneet ääneen, mutta en halua ajatella niitä. Aikataulu on mikä on, pääasia että paranen. 

Hoitavana tahona minulla on työterveys, jonka kautta on järjestynyt myös psykiatri. Aloitin heinäkuussa myös psykoterapian, jota on kaksi kertaa viikossa. Mukana oli muutaman kuukauden ajan myös julkisen puolen psykiatri ja psykiatrinen sairaanhoitaja. Olen kuitenkin helpottunut, että hoitoa jatketaan työterveyden puolelta eikä kunnalliseen näillä näkymin tarvitse palata. 

Toipuminen on hidasta. Välillä on parempia jaksoja, jolloin oireena on jonkin asteinen uupumus ja hengenahdistus. Välillä menee huonommin. Silloin riesana on univaikeudet, rytmihäiriöt, hengenahdistus, selvä uupumus, halu olla vain kotona, muistamattomuus, masentunut olo... tuntuu, että listaa voisi jatkaa loputtomiin. Osa oireista on jo niin tavallisia, etten huomaa niitä edes laskea listaan. Olen vain tyytyväinen jos arkea eniten haittaavat oireet pysyvät kurissa. 

Vaikka tulevaisuus on kysymysmerkki, on yksi asia vain vahvistunut. En halua takaisin aiempaan työhöni. En halua työskennellä samassa yrityksessä, samojen ihmisten alaisuudessa, samassa porukassa. Haluan, sitten kun se mahdollista on, kääntää uuden sivun elämässäni. 

Mistä kaikki alkoi

Kesällä 2013 oli vielä kaikki kuin ennenkin. Töitä, sitä tavallista arkea. Kesälomaa odotin innolla ja sitä, ettei hetkeen tarvitsisi mennä töihin.

Ennen lomaa alkoi kuitenkin jo hermot kiristymään. Työt kasaantuivat, työpäivät kävivät vähiin, alkoi ahdistamaan. Suututti olla se, joka varmasti hoitaa kaiken. Se, joka selvittää ja paneutuu. Mutta aika ei vain riittänyt. Eikä riittänyt tekemäni työ, en päässyt tavoitteisiin. Tai tunsin kuinka se piiska heilahtaa taas uudestaan, tulee uutta sähköpostia siitä, mitä meidän vielä tulisi tehdä, mutta samaan aikaan työhön käytettävää aikaa väheni.

Hermostuin töissä ja hermostuin kotona. Ennen hyvästä nukkujasta oli tullut valvoja, ja tiesin ettei se parantaisi oloa, mutta jotenkin helpotti, ettei seuraavaan päivään tarvinnut nousta ihan vielä. Aamuyöstä saatoin herätä todetakseni, että saan vielä nukkua muutaman tunnin. Jopa puoliksi unessa mietin, etten haluaisi enää töihin, en haluaisi... Mutta kuinka pääsen sieltä pois?

Kesäloma koitti ja siitä yritin nauttia siitä kaikin keinoin. Ensimmäisenä lomapäivänä tosin turhautti, etten vielä ollut päässyt lomamoodiin. Aikaa siihen oli vain kolme viikkoa! Ensimmäinen viikko taisi mennäkin lomaan totutellessa. Pakolliset sukuloinnit oli hoidettu ja sain vähän aikaa vain olla.

Vaikka syksy oli lähellä, halusin elää kuin kesä olisi vasta alussa. Viimeinen lomaviikko olikin jo stressaava, koska kohta oli taas palattava takaisin. Mietin pääni puhki, olisiko jotain muuta mitä voisin tehdä. Olisiko joku keino välttää ensimmäinen työpäivä loman jälkeen. Vasta jälkeenpäin ymmärsin kuinka paljon tuota olinkaan puntaroinut.

Pelätty loman jälkeinen työpäivä koitti. Arki löi kasvoihin voimalla. Kalenterini oli täynnä seuraaviksi viikoiksi, se oli suorastaan ängetty täyteen. Pöydällä odotti nippu selvittämättömiä asioita tai soittopyyntöjä. Keskeneräisiä asioita ja samalla pino uusia. Tuntui että aika loppui ennen kuin ehdin edes aloittaa.

Nipistin tauoistani ja tein pitkää päivää, että saisin ruuhkan purettua. Se auttoikin hieman. Myös se näkyi tehoavan kun ärähtelin muille ja kieltäydyin tekemästä enempää. Mutta mikä inhottava olo siitä tuli itselle, en halunnut tiuskia. Kuuntelin kärsivällisesti mitä lomani aikana oli tapahtunut ja yritin näyttää levänneeltä. Yritin vakuuttaa lomani olleen ihana, vaikka en itseasiassa muista siitä niin paljoa nauttineeni. Se oli ihan jees, olihan se ainakin aikaa poissa töistä.

Arkeen tottui nopeasti, mutta huomasin valvovani edelleen. Edes puolilta öin en pitänyt kiirettä mennä nukkumaan, vaikka aamulla odotti aikainen herätys. Se ensimmäinen viikko oli siis syystäkin rankka. Ja niinpä perjantaina olo olikin jo ehkä odotetunlainen. Bussissa matkalla kotiin purin hammasta, etten murtuisi siellä. Nieleskelin, etten ihmisten ilmoilla itkisi. Kotona padot murtuivat ja romahdin, enkä enää koskaan halunnut palata takaisin töihin!

Lauantaiksi ei ollut ohjelmaa, joten sain vain olla. Siitä huolimatta tunsin, kuinka sydämen rytmi alkoi heitellä. Välillä rytmi muuttui tasaisemmaksi, kunnes taas sekoittui. Nyt jo vähän säikähdin. Tiesin että stressiperäisiä oireet varmasti ovat, mutta uutena ne tuntuivat pelottavilta. Sydän ei ennen ollut oireillut. Illalla sydänoireet olivat pahimmat, mutta pystyin nukkumaan. Etsin sellaisen asennon, jossa tunsin tykyttelyitä vähiten ja nukuin sikeästi aamuun.

Se viikonloppu meni toipuessa tulevaan ja odotellessa oireiden laantumista. Maanantaina pitäisi olla taas reipas ja valmis kohtaamaan ihmiset ja tehtävät. Ilokseni sain kyydin työkaveriltani töihin, mutta juuri ennen kotoa lähtöä hengitys muuttui vaikeaksi. Jouduin haukkomaan happea, tiesin sen olevan paniikkikohtaus. Olin saanut niitä aiemminkin ja se toimi kehoni hälytyskellona. Tämän kertainen oli vain paljon voimakkaampi.

Otin rauhoittavaa, jota onneksi kaapista löytyi, ja lähdin reippaana ovesta. Mutta autossa en jaksanutkaan, vaan purskahdin itkuun. Nyt sanoin sen ääneen: en halua töihin! Työkaverini sanoi mitä osasin odottaa, ja tunsin itsekin, että nyt on hakeuduttava lääkäriin.

Purkautuminen jollekin ystävälle auttaa kummasti ja saa mieltä kevenemään. Päivästäkin selvisin töissä kohtuudella, vaikka huomasin unohtelevani enemmän. Uskaltauduin sanomaan muillekin työkavereilleni, että töitä on todella liikaa jos en enää muistakaan asioita kuin ennen. Päätin kuitenkin mielessäni, että jos oireeni vielä jatkuvat niin varaan ajan työterveyteen.

Työpaikallani pidetty palaveri muutti tilanteen. Siellä kuulin, kuinka yrityksen johto oli päättänyt lisätä tehtäviä eri tahoille ja minä kuuluin niihin, joiden pitäisi suoriutua vielä enemmästä työmäärästä. Ei ollut kyse paljosta, mutta aikaa oli jo nyt liian vähän. Tiesin, etten koskaan pysty suoriutumaan töistäni, koska en suostunut tinkimään työmoraalistani. Jopa yksi yrityksemme esimiehistä kehotti oikomaan töissämme ja tekemään ns. vasemmalla kädellä, mutta en voinut edes kuvitella tekeväni niin. 

Ajan työterveyteen pystyi onneksi varata netistä ja sen tein heti kun sain tilaisuuden. Käytin oman ruokatuntini siellä käymiseen ja lounaan jälkeen peruuntuneen ajan kalenteristani löin nopeasti kiinni, että aika varmasti riittää. En edes välittänyt mitä siitä mahdetaan sanoa kun lähden töistä kesken päivän.

Lääkärin ovi avautui ja kävelin sisään hymyillen. Sain kerrottua oireeni asiallisesti, mutta yllätin itseni vähättelemällä kokemaani tuskaa! Miksi ihmeessä niin tein kun apu oli suoraan edessäni?! En voi kuitenkaan tarpeeksi kiitollinen olla siitä, mitä ammattitaitoinen lääkäri ihmisessä näkee, vaikka sanat puhuvat muuta. Edessä olivat vielä normaalit labrakokeet ja sydänkäyrä. Lääkäri kertoi, että minun on tässä vaiheessa hyvä levätä kotona. Sovimme uuden ajan seuraavalle viikolle, jossa katsoimme asiaa eteenpäin. 

Fysiikasta ei löytynyt mitään poikkeavaa ja alkoi olla selvää, että olen uupunut. Olin nyt oikeasti siinä tilanteessa, jossa tarvittiin apua.