Missä mennään

Jäin sairauslomalle yli vuosi sitten diagnoosina rytmihäiriöt. Työterveyslääkäri oli viisas, koska ei laittanut psyykkistä diagnoosia minulle (siten sain sairauspäivärahaa Kelalta kun viisi viikkoa tuli täyteen). Marraskuussa diagnoosini vaihtui lieväksi masennukseksi. Kävin silloin psykiatrin vastaanotolla ensimmäistä kertaa, koska yli kuukauden lepo ei ollut vointiani kohentanut. 

Matkan varrella diagnoosi on tarkentunut, ensiksi keskivaikeaan masennukseen ja nyt vaikea-asteinen masennut ja vaativa persoonallisuushäiriö. Sairauslomani on jatkuu edelleen, ehkä ensi keväälle tai ehkä vielä vuoden. Ne ovat arvioita, joita lääkärit ovat sanoneet ääneen, mutta en halua ajatella niitä. Aikataulu on mikä on, pääasia että paranen. 

Hoitavana tahona minulla on työterveys, jonka kautta on järjestynyt myös psykiatri. Aloitin heinäkuussa myös psykoterapian, jota on kaksi kertaa viikossa. Mukana oli muutaman kuukauden ajan myös julkisen puolen psykiatri ja psykiatrinen sairaanhoitaja. Olen kuitenkin helpottunut, että hoitoa jatketaan työterveyden puolelta eikä kunnalliseen näillä näkymin tarvitse palata. 

Toipuminen on hidasta. Välillä on parempia jaksoja, jolloin oireena on jonkin asteinen uupumus ja hengenahdistus. Välillä menee huonommin. Silloin riesana on univaikeudet, rytmihäiriöt, hengenahdistus, selvä uupumus, halu olla vain kotona, muistamattomuus, masentunut olo... tuntuu, että listaa voisi jatkaa loputtomiin. Osa oireista on jo niin tavallisia, etten huomaa niitä edes laskea listaan. Olen vain tyytyväinen jos arkea eniten haittaavat oireet pysyvät kurissa. 

Vaikka tulevaisuus on kysymysmerkki, on yksi asia vain vahvistunut. En halua takaisin aiempaan työhöni. En halua työskennellä samassa yrityksessä, samojen ihmisten alaisuudessa, samassa porukassa. Haluan, sitten kun se mahdollista on, kääntää uuden sivun elämässäni.