Pientä piristymistä kolmikannan jälkeen

Tiistaina oli toinen erä kolmikantakeskustelusta. Paikalla oli tällä kertaa minun lisäksi vain lähin esimieheni ja työterveyslääkäri. Ei ylempää tahoa, jolla olisi ollut päätäntävaltaakin tilanteeseeni... Mitä sekin kertoo? Ei varmastikaan siitä, kuinka vakavasti tilanteeni otetaan tai kuinka tärkeä asia on. 

Etukäteen en kokenut paljoakaan stressaavani tuota keskustelua. Olin kuitenkin hurjan uuvuksissa, josta viime kirjoituksessani kerroinkin. Viikko sitten sunnuntaina sain kuitenkin (ilmeisesti pienen paniikin siivittämänä) piristystä ja hääräsin kotonamme aikalailla taukoamatta. Siivosin, järjestelin, tein kaikenlaista, jaksoin tai en. Eli päästin vaativuuden taas määräämään tahtia. 

Maanantaina tilanne oli jo toinen ja uupumus valtasi minut. Illalla jännitystä alkoi jo selvästi olla ja otinkin seuraavaa päivää varten Propralin esille. Vaikka tällä kertaa minua ei vallannutkaan kauhu, kuten ensimmäisen keskustelun lähestyessä, jännitin työnantajatahon kohtaamista. Jännitin sitä, mitä keskustelu tuo tullessaan ja myös sitä, tuleeko mikään muuttumaan. 

Keskustelu meni yllättävän kivuttomasti, vaikka itku pääsikin. Se pääsi, kun puolustin omaa ammattitaitoani ja pidin puoliani. Vaikka epäilin välillä omia sanojanikin, vain koska en ole tottunut kehumaan itseäni, tiesin olevani oikeassa. Olin suoriutunut tehtävistäni hyvin ja hoitanut parhaani mukaan työni. 

Minulle yllätykseksi tuli se, että ennen niin ymmärtäväinen esimieheni, olikin kääntänyt mielipidettään aiemmasta. Tällä kertaa oma tapani tehdä töitä, oma tunnollisuuteni, olikin syy työuupumukseeni. Työnantajan puolelta siihen ei tuntunut olevan syitä eikä syytä ollut myöskään miettiä toisenlaista toimintatapaa. Minun pitäisi vain oppia tekemään työni toisin, tarkemmin sanottuna nopeammin ja tehokkaammin. 

Tämä keskustelu sai mielen maihin, mutta samalla vahvisti pitkään kytenyttä ajatusta siitä, etten voisi palata takaisin. En samoihin tehtäviin. Selvitykseen jäi, voiko työnantajani tarjota muunlaisia tehtäviä. Epäilenpä, että olisi. 

Pari seuraavaa päivää meni taas tuttuun tapaan uuvuksissa. Nukuin nyt jo päikkäreitäkin enkä jaksanut tehdä juuri mitään. En kokenut juurikaan tuntevani mitään erityistä, olin vain aika takki tyhjä. Toki tulevaisuus taas alkoi ahdistamaan, koska horisonttiin ilmestyi taas se sama suuri kysymysmerkki. Mikä minusta tulee? Mitä on sairausloman jälkeen? En tiedä..

No, nyt on olo aika luottavainen. Mistä lie puristankin sen pisaran positiivisuutta mutta uskoisin, että jokin ratkaisu vielä löytyy. Nyt on vain keskityttävä toipumiseen ja elämiseen se yksi ainoa päivä kerrallaan. Olo on jopa virkeämpi taas, jaksan puuhastella ja päiväunetkin on jäänyt nukkumatta taas. Vaikka mistään en kykenekään nauttimaan tai ilosta hihkumaan, on joku osa minusta iloinen siitä, että uupumus on edes vähän vähemmässä roolissa arjessani. Se katala takertuja kun imee voimat ja tekee elämästä raskasta. 

Mutta tämä pirteämpi minä aloitti jopa kuntosalitreenin personal trainerin opastuksella. En tiedä kuinka olen onnistunutkaan järjestämään itseni salille ja jopa ohjattuun treeniin, mutta joku ääni päässäni käskee puskemaan. Ja minähän pusken, vaikka sen harmaan kiven läpi :)

Rämpimisen riemu

Jalkojeni alla on ollut taas jonkin aikaa suo. Askeleet on raskaat ja liikkeelle lähtö tahmaista taaperrusta. Olo on kaikin puolin raskas. Hetken meni taas jo paremmin ja virtaakin oli, jopa niin että olo oli jo hetkisen suht normaali, mutta johonkin se katoaa. Ystäväni Uupumus kai säikäyttää sen matkoihinsa ja alkaa taas tuttu väsynyt matka. 

Eroa kuitenkin aiempiin uupumuksiin on. Ennen uupumus tarkoitti makaamista, nukkumista ja olemista kykenemättä mihinkään. Syöminen,ruuan laitto ylipäätään tai vessassa käynti olivat hurjia ponnisteluita, koska ei vain kyennyt. Nyt olen kuitenkin mennyt ja tehnyt. Olen noudattanut kiitettävästi dieettiohjelmaa, ja ilmottauduin jopa kuntosalille vuosien tauon jälkeen! Olen laittanut tiskejä, ulkoiluttanut koiria ja käynyt kaupassa. Mutta kaikkea varjostaa hurja väsymys ja voimattomuus. Kun ei jaksaisi. Eikä itseasiassa ole juuri edes tahtoa. Mikään ei juuri nyt meinaa kiinnostaa. 

Tällainen olotila pännii! Kun sitä niin toivoisi voivansa, haluaisi kyetä ja kaipaisi energiaa joka veisi eteenpäin. Mutta kun ei niin ole eikä pysty. Ja sekös turhauttaa! Pääni sisäinen piiskuri ei anna rauhaa vaan pakottaa tsemppaamaan. Se syyllistää levosta ja alleviivaa huonouttani ja uupunutta menoa. Se ehkä laittaakin minua liikkeelle ja ihmisten ilmoille. Onko se sitten hyvä vai huono, en tiedä. 

Tässä kun olotila seikkailee suht normaalin ja uupumuksen väliä, olen oppinut suurimmat haasteeni. Kun vointi on parempi, minulta puuttuu kyky rajata tekemisiä ja tunnistaa voimien vähentymistä. Elän kuin mitään ei olisikaan ja maksan siitä sitten seuraavien päivien voimattomuudella. Minun pitäisi oppia kuulemaan itseäni paremmin ja havaita kun alan tarvitsemaan lepoa. Siinä onkin haastetta ja opittavaa! 

Toinen haasteeni on nukkumisrytmi. En tiedä onko kyse vain todella huonosta tavasta vai liekö jotain taudinkuvaan kuuluvaa, etten meinaa saada itseäni unten maille ihmisten aikoihin. Valvon ja venytän toistuvasti iltaa yön puolelle. Selaan kännykällä nettiä, vaikka useammin on meillä tehty sopimuksia, ettei kännykkää enää sängyssä näprätä. Mutta sopimuksista huolimatta se löytyy joka ilta kädestäni ja jos päivän uutiset on jo luettu, valvon jonkin hölmön pelin kanssa vielä hetken. 

Tämä alkoi viimeisinä viikkoina tai kuukausina ennen kuin jäin pois töistä. Silloin aiemmin mielsin sen haluttomuudeksi mennä nukkumaan ja herätä taas töihin. Halusin paeta todellisuutta, koska seuraavaan aamuun herääminen ei houkutellut lainkaan. Nyt aamulla ei odota töihin meno, mutta ilmeisesti stressi ja pelko tulevasta pitää seuraavaa päivää uhkaavana. Tulevaisuus kun on edelleen, niinkuin koko sairausloman ajan on ollutkin, täysi kysymysmerkki. Epävarmuus tulevista töistä stressaa, halusin tai en. 

Valvomisesta tai liiasta reippailusta en voi olla ylpeä, mutta jotain hyvää viime päiviin sentään liittyy. Dieetti on purrut ainakin puntarin mukaan ja neljä kiloa olen saanut karistettua pois!! Enkä edes pilkun tarkasti ole ruokavaliota seurannut, vaan esimerkiksi kahvipöydässä olen kohteliaasti ottanut mitä on tarjolle laitettu. Kaloreista yritän kuitenkin pitää jonkinlaista kirjaa mielessäni. 

Mutta nyt rämmitään! Suossa ollaan ja vain odotan, koska jalkojen alla tuntuu taas kovempi maa. Voipi olla, että taas alkaa helpottamaan kun ensi viikon kolmikantakin on takana päin eikä suurempia aiheita stressin ole. No, sen näkee sitten. 

Täällä taas!

Johonkin se aika taas on hurahtanut.. en huomannutkaan, että viimeisestä kerrasta on vierähtänyt jo pari viikkoa! No täällä sitä ollaan, hengissä vielä tiukasta dieetistä huolimatta! :)

Ensimmäinen viikko uudella ruokavaliolla meni yllättävän hyvin. Yllätin itsenikin, ettei mieleni oikeastaan tehnyt mieli mitään herkkuja ja kaupassa karkkihyllynkin ohitin ilman kiusausten kanssa painiskelua. Seuraava viikko olikin jo sitten haastavampi ja taisi olla keskiviikko kun retkahdin... Korvasin päiväruokani helposti naposteltavilla suupaloilla ja muutamalla virpojille ostetuilla namilla. 

No, vaikka retkahdus tapahtuikin, en soimannut itseäni suuremmin. Vähän vain. Tarkoitus olikin, että olen mukana dieetissä omien voimieni ja kykyjeni mukaan. Ja oli ilo huomata, ettei tällä kertaa herkkujen määrä ollut lähelläkään entistä. Pieni määrä riitti ja siitäkin meinasi vähän pukata huonoa oloa. 

Tämä pääsiäisen aika olikin sitten toinen juttunsa. Nyt on tullut maistettua niin suklaata kuin mämmiäkin, mutta niitäkin kohtuudella. Ja mitä olen kirjaillut syömisiäni, niin kertaakaan ei onneksi ole mennyt kalorimäärät yli. Jossain määrin siis mukana ollaan näistä poikkeuksista huolimatta. Mutta tylsintä kaikista on se, kuinka hidasta muutos kuitenkin on. 

Tarkoitus on tietenkin päästä fiksulla tahdilla takaisin niihin mittoihin, joissa olin, mutta silti nyt olisi kiva nähdä suurempiakin muutoksia. Läskit ne vain höllyy ja lyllyy matkassa vaikka reippaana tyttönä olen pitänyt näistä tarkoin suunnitelluista suupaloista kiinni. No, malttia kai tässäkin kysytään, niinkuin kaikessa! 

Mutta mietinpä vain, kuinka epäreilua tämä kaikki on! En ole törmännyt vielä siihen, että kokisin yhtä suurta himoa terveysruokaan kuin vaikkapa herkulliseen pitsaan, joka aina on ollut yksi suurista kiusauksistani. Suklaata himoitsen tälläkin hetkellä, mutta porkkanat kaapissa eivät huuda yhtä lujaa minua. Mikä siinä onkaan, että kaikki terveydelle haitallinen tai lihottava onkin niin hyvää, mutta vaikka parsakaalin puputtaminen tuntuu enemmänkin rangaistukselta? 

Enpä siis toisaalta ihmettele, että vaikeampi ongelma on liikalihavuus kuin -laihuus. Herkkuja on monen moisia, vaikka myönnän kyllä, että esimerkiksi herkullinen salaatti currylla maustetun kanan kanssa on todella hyvää sekin. 

No, pyyhkäisempä kuolan suupielestä ja menen pilkkomaan taas päivän kasviksia kulhoon. Tänään tosin lihana on lampaanlihaa (hyvin vähärasvaista sekin), joten vaihtelua tähän dieettiin tälä kertaa! :)

Mukavaa toista pääsiäispäivää sinne ruutujen toiselle puolelle!