Tiistaina oli toinen erä kolmikantakeskustelusta. Paikalla oli tällä kertaa minun lisäksi vain lähin esimieheni ja työterveyslääkäri. Ei ylempää tahoa, jolla olisi ollut päätäntävaltaakin tilanteeseeni... Mitä sekin kertoo? Ei varmastikaan siitä, kuinka vakavasti tilanteeni otetaan tai kuinka tärkeä asia on.
Etukäteen en kokenut paljoakaan stressaavani tuota keskustelua. Olin kuitenkin hurjan uuvuksissa, josta viime kirjoituksessani kerroinkin. Viikko sitten sunnuntaina sain kuitenkin (ilmeisesti pienen paniikin siivittämänä) piristystä ja hääräsin kotonamme aikalailla taukoamatta. Siivosin, järjestelin, tein kaikenlaista, jaksoin tai en. Eli päästin vaativuuden taas määräämään tahtia.
Maanantaina tilanne oli jo toinen ja uupumus valtasi minut. Illalla jännitystä alkoi jo selvästi olla ja otinkin seuraavaa päivää varten Propralin esille. Vaikka tällä kertaa minua ei vallannutkaan kauhu, kuten ensimmäisen keskustelun lähestyessä, jännitin työnantajatahon kohtaamista. Jännitin sitä, mitä keskustelu tuo tullessaan ja myös sitä, tuleeko mikään muuttumaan.
Keskustelu meni yllättävän kivuttomasti, vaikka itku pääsikin. Se pääsi, kun puolustin omaa ammattitaitoani ja pidin puoliani. Vaikka epäilin välillä omia sanojanikin, vain koska en ole tottunut kehumaan itseäni, tiesin olevani oikeassa. Olin suoriutunut tehtävistäni hyvin ja hoitanut parhaani mukaan työni.
Minulle yllätykseksi tuli se, että ennen niin ymmärtäväinen esimieheni, olikin kääntänyt mielipidettään aiemmasta. Tällä kertaa oma tapani tehdä töitä, oma tunnollisuuteni, olikin syy työuupumukseeni. Työnantajan puolelta siihen ei tuntunut olevan syitä eikä syytä ollut myöskään miettiä toisenlaista toimintatapaa. Minun pitäisi vain oppia tekemään työni toisin, tarkemmin sanottuna nopeammin ja tehokkaammin.
Tämä keskustelu sai mielen maihin, mutta samalla vahvisti pitkään kytenyttä ajatusta siitä, etten voisi palata takaisin. En samoihin tehtäviin. Selvitykseen jäi, voiko työnantajani tarjota muunlaisia tehtäviä. Epäilenpä, että olisi.
Pari seuraavaa päivää meni taas tuttuun tapaan uuvuksissa. Nukuin nyt jo päikkäreitäkin enkä jaksanut tehdä juuri mitään. En kokenut juurikaan tuntevani mitään erityistä, olin vain aika takki tyhjä. Toki tulevaisuus taas alkoi ahdistamaan, koska horisonttiin ilmestyi taas se sama suuri kysymysmerkki. Mikä minusta tulee? Mitä on sairausloman jälkeen? En tiedä..
No, nyt on olo aika luottavainen. Mistä lie puristankin sen pisaran positiivisuutta mutta uskoisin, että jokin ratkaisu vielä löytyy. Nyt on vain keskityttävä toipumiseen ja elämiseen se yksi ainoa päivä kerrallaan. Olo on jopa virkeämpi taas, jaksan puuhastella ja päiväunetkin on jäänyt nukkumatta taas. Vaikka mistään en kykenekään nauttimaan tai ilosta hihkumaan, on joku osa minusta iloinen siitä, että uupumus on edes vähän vähemmässä roolissa arjessani. Se katala takertuja kun imee voimat ja tekee elämästä raskasta.
Mutta tämä pirteämpi minä aloitti jopa kuntosalitreenin personal trainerin opastuksella. En tiedä kuinka olen onnistunutkaan järjestämään itseni salille ja jopa ohjattuun treeniin, mutta joku ääni päässäni käskee puskemaan. Ja minähän pusken, vaikka sen harmaan kiven läpi :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti