Paniikin aineksia

Tämä on niitä päiviä kun asiat eivät menekään niinkuin Strömsössä... Harvoin ne niin minulla meneekään, mutta tänään pää päättikin jumittua kunnolla, ja tietenkin ihmisten ilmoilla! Tuttu tunne sinänsä, esimerkiksi viime syksynä se oli lähes pysyvä olotila. Silloin pätki muisti eikä järki luistanut muutakuin joskus ja jouluna. Liekö tällä kertaa syynä muutenkin nyt hassusti temppuillut pää tai ehkä  minulla on univajetta. 

No, tänään pääsin näyttämään hölmöyteni ja pään jumini kaupassa. Se kun ei minulle ole muutenkaan mukava paikka, koska siellä on liikaa väkeä, liikaa tavaraa ja kun pää ei vielä toimi normaaliin tapaan. Alku lähti kauppareissulla kuitenkin hyvin, ajoineen päivineen, mutta siinä vaiheessa kun aloin etsiskellä suodatinpusseja, alkoi sekin hyvin alkanut reissu kääntyä toiseen suuntaan. 

Tapani mukaan kävelin siksakkia hyllyrivien välissä, nappasin leivinpapereita ja skannasin hyllyjä katseellani suodatinpusseja etsien. Niitä ei löytynyt. Aloin kävellä kaupan keskikäytävää katsellen molemmille puolille, jos näkisin jotain tutun näköistä. Välillä jouduin muistuttamaan mieleeni, mitä edes etsin. En minkään hyllyn kohdalla saanut ajatusta päähäni mitä tarvitsin ja missä se voisi olla. Kävin jopa kolme kertaa katsomassa saman hyllyn, josta leivinpaperin löysin (jostain syystä ainoa paikka mistä keksin niitä uudelleen ja uudelleen etsiä). 

Yksi pappa oli selvästi hoksannut, että haahuilussani oli jotain kummaa. Jätin korini lattialle hyllyn viereen ja jatkoin suodatinpussien etsintää. Näin saman papan taas ja otin käteeni mikropoppareita, jotta edes näyttäisin siltä, että edestakaisin kävely tuottaisi tulosta. Mitä sinänsä yhden papan ihmettelevästä ilmeestä, mutta se häpeä ilman katseitakin oli riittävä. 

Yhtäkkiä keksin sitten viimein missä suodatinpussit on. Siis sen, missä ne aina ovat olleetkin, eli kahvihyllyssä. Kiireesti kipitin sinne, nappasin pussit ja suuntasin korilleni. Paniikkia alkoi kuitenkin olla sen verran ilmassa, etten listasta huolimatta oikein muistanut kaikkea, mitä kaupasta piti ostaa.  Tai ehkä muistin, mutta en tainnut ymmärtää. En välittänyt, suuntasin nopeasti kassalle, että pääsisin kotiin turvaan.

Kiirehdin kassalla pikkupaniikissani ja ladoin tavaroita liukuhihnalle. Vahingossa tönäisin edellä olevan asiakkaan ostoksia ja naurahdin vain että "minä jo täällä valmiiksi näitä laitan...". Ja kuinka noloa taas. Kun vain olisin seissyt siinä niinkuin kuka tahansa ja odottanut rauhassa, että hihnalla on tarpeeksi tilaa... mutta ei.

No maksusta ja ostosten pakkaamisesta selvisin suuremmitta ongelmitta. Autolle päästyäni havahduin, kuinka ojensin kättäni auton avain kädessä kohti takaovea... Niin, sinne olin ajatellut laittaa nuo ostokseni. Automaattisesti tuollaisella hetkellä tulee vilkaistua ympärilleen ja kuinka ollakaan, sama pappa katsoo ohi mennessään sekoiluani. Mietti varmasti, että nyt hänellä on kyllä kotona rouvalle kertomista mitä kirkolla on nähnyt. Tai miettiköhän pappa, pitäisikö soittaa tuosta sekavan oloisesta naisesta johonkin. 

Sain kuitenkin ostokset autoon ja pääsin kotipihaan asti - viimein! oinkin Sitten otin ja nostin jalan kytkimeltä ennen auton sammuttamista.. "Hypähtäen parkkiin" oli siis tämän päivän näytöksen nimi. Nyt kuitenkin kotona, ovien takana! Postilaatikolla en käynyt, enkä käy. Posti saakoon odottaa sillä hetkeen en halua astua ulos. Täältä ei tekisi mieli nyt liikkua minnekään, mutta illemmalla olisi menoa.. Eipä auta kuin toivoa, etten loppupäivää töppäile tähän tahtiin!

Tämä olikin samalla aika hyvä esimerkki siitä, mitä tämä elämä masentuneella ja uupuneella on. Tänäänkin minulla oli meikit naamassa, hiukset puhtaat ja vaatteetkin katsottu niin, etten pellenä lähde ulos. Mitään siis tuskin näkyi päällepäin. Kuitenkaan en selvästikään ole kunnossa, pääni kovalevy on aika jumissa edelleen ja tarvii siksi omaa huoltoaan. Toisin kuin tietokoneella, pään huolto tuppaa kestämään paljon kauemmin. Mutta oikeilla konsteilla ja ammattivoimin sekin onnistuu. Kärsivällisyyttä siis vaaditaan ja yritän palauttaa mieleeni psykiatrin vastaanoton hyviä uutisia. 

Itse ymmärrän hyvin, miksi edelleen tilani on työkyvytön, mutta esimerkiksi työterveyslääkärini ihmetteli ääneen sitä, kuinka en näytä uupuneelta. Mutta voisinpa arvata, että niin maallikot kuin lääkäritkin osaavat listata sairauksia, jotka eivät näy naamasta, tai olemuksesta ylipäätään. Ja minun mielestä se on näin sairauslomalla olevalle toisaalta vain onni, ettei se kovin kauas näy. Siis sellaisena päivänä kun kaupassa käyntikin sujuu suht kivuttomasti. Ei ole kiva olla kävelevä huutomerkki, joka kertoo jo kauas ettei kaikki ole kunnossa. On kiva olla turvassa kulissin takana ihmisten ilmoilla, jolloin välttyy kysymyksiltä tai ihmettelyiltä. 

Tänään oma kulissini alkoi pettämään, mutta tätä tämä on. Panikointia kaupassa, sekoilua liikenteessä vaikka vain kävellen. Tästä päivästä selvittyäni aion käpertyä peittoon ja nukkua. Aion levätä, jos vaikka univelka sillä kuittaantuisi. Parempaa taas odotellessa.

Kukaan ei haluaisi olla masentunut

Yöllistä pohdintaa

Tietokoneen kello näyttää tasan 2:00. On yö ja pitkästä aikaa seuraan, kuinka öiset minuutit matelevat. Olen valvonut nyt tunnin, yrittäen välillä vain vetää peiton korville ja jatkaa unta, siinä onnistumatta. Nyt yritän löytää unihiekkani tekemällä muuta, vaikka tämän sinisen valon katselu ei taida siinä paljoa auttaa. 

Unettomuus on tuttua. Siitä tuli liiankin tuttua viimeksi ennen joulua ja pahimmillaan se oli noin vuosi sitten. Noina kumpanakin hetkenä tilanne ei ollut kovin hyvä, alkuun masennus nosti päätään kunnolla ja vei vointini kaikin puolin huonoksi. Toisella kertaa anoppi ja hänen aiheuttamansa ongelmat olivat valvottamassa. 

Nyt kuitenkin tilanne on eri. Nyt pitäis olla kaikki aika hyvällä mallilla. Tämän viikon psykiatrikäynnillä selvisi masennukseni lieventyneen (vihdoin!) ja diagnoosini muutettiin vaikeasta masennuksesta lievän ja keskivaikean välille. Vaativuudesta ei tällä kertaa ollut puhetta, mutta terapeuttini mietti aiemmin, saisinkohan enää tuota diagnoosia kun olin onnistuneesti sen kanssa tehnyt työtä ja saanut sitä kitkettyä pois. Lääkärikäynnillä oli puhetta ensi kertaa 1,5 vuoteen myös lääkityksen purkamisesta! Se tosin toteutetaan kun tilanne on tarpeeksi vakaa, mutta jo tuosta puhuminen sai minussa helpotuksen tunteen aikaiseksi. Lisäksi sain tiedon, että pitkän odottelun jälkeen, ansiosidonnainen päivärahahakemukseni on hyväksytty ja saan rahan tililleni jo torstaina, siis tänään! 

Jännitin käyntiäni psykiatrilla, vaikka hänen kanssa asiat ovat hoituneet aina tosi hyvin. Hänelle minun ei ole koskaan tarvinnut selittää sen enempää oireitani tai ajatuksiani, hän on ymmärtänyt aina heti. On tuntunut, että hän lukee minua kuin avointa kirjaa, eikä vastaanotolle menon tsemppauskaan ole hämännyt. Psykiatri ymmärsi myös jännitykseni, sillä käytiinhän vastaanotolla läpi tilannettani ja tulevaa, joka yhä edelleen on pelkkää kysymysmerkkiä. 

Lääkäri sanoikin tyytyväisen kuuloisena, että vointini vaikuttaa aika hyvältä siitäkin huolimatta, että meneillään on ollut paljon suuria asioita ja epävarmuutta niin toimeentulon kuin tulevaisuuteni osalta. Ja minun kaltaiselle ihmiselle, joka on rakentunut järjestykselle, leijuminen epävarmuudessa ei ole mitenkään suotuisa olotila. Voin siis ilmeisesti onnitella itseäni? Ehkä. 

Mutta alanko nyt kärsiä unettomuudesta myös hyvien uutisten kohdalla? Pitääkö elämän olla tasaisen vaikeaa, jotta nukun? Onko hyvät uutiset niin harvinaisia, että käyn kierroksilla siksi? Vai mikä saa pääni täyteen ajatuksia juuri kun voisin hetkeksi huokaista? Joinko kenties iltapäiväkahvin liian myöhään?

Niin, ihmismieli on outo. Sen kiemurat ja temput ovat välillä tällaisen tavistallaajan selittämättömissä. Mutta ikuisena pessimistinä tai realistina osasin toisaalta odottaa jotain muutakin kuin hyvää. Viiemiset 2-3 viikkoa ovat olleet ihmeen hyviä, joten se takapakki oli tiedossa. Tämä kai sitä sitten on. 

Kello näyttää nyt 2:18. Tässäkin sain hetkisen kulutettua, mutta ehkäpä kokeilen, jos uni tulisi. Hyvää yötä ja huomenta siis kaikille!

Lukujärjestys

Eilen terapiassa mietimme minulle keinoja pitää tasaisempaa rytmiä arjessani. Päiväni menevät aikalailla omalla painollaan ja mieheni työaikojen mukaan, mutta pääasiassa olen kotona terapiakäynnit ja muut sovitut menot poikkeuksena. Joskus aiemmin heräsin kymmenen maissa, mutta pikkuhiljaa olen saanut päiväni käynnistymään kahdeksalta aamulla. Tai, eihän se silloin vielä käynnisty, mutta avaan silmäni silloin.

Pari viikkoa on mennyt aika pirteänä. Tunnen tasaisesti uupumusta koko ajan, mutta siitä huolimatta olen jaksanut lähteä kotoa ja touhuta kaikenlaista. Olen uudelleen päässyt tähän kirjoittamisen makuunkin! Koska vointi on nyt askeleen lähempänä tervehtymistä, ajattelimme kokeilla lukujärjestyksen tekoa. Sen avulla voisin vielä paremmin pysytellä tietyssä päivärytmissä, koska vaihtelua on kuitenkin paljon ja esimerkiksi kotitihin ryhtyminen saattaa vieläkin venyä pitkään. 

Lukujärjestys kuulosti aika kivalta idealta! Olen aina ollut kalenteri-ihminen. Töissä ollessani täytin kalenteria mielelläni ja uuden kalenterin hankinta oli aina yhtä hauskaa. Kuulostaa varmasti oudolta, mutta siitäkin voi joku löytää ilon :) Sairauslomalla en kuitenkaan ole pahemmin kalenteria käyttänyt. Kännykkään olen laittanut kyllä menoni ja välillä hälytyksen kanssa, koska olen ne muuten saattanut unohtaa. 

Tarkoitus olisi tehdä lukujärjestys, jossa varaisin vaikka arkisin 13-15 ajan kotitöille tai ruuan laittoon. Muun ajan voisin levätä tai tehdä jotain muuta, mutta ns. velvollisuuksille olisi oma rakonsa päivässä. Ruuanlaitto on ollutkin minulle se yksi vaikeimmista asioista nyt sairaana. En ennen edes miettinyt mitä kaikkea siihen kuuluukaan, mutta saikkulaiselle siinä on aivan liikaa eri vaiheita! 

Pelkän ruokalajin keksimiseen voi hyvin mennä parikin tuntia, joskus enemmänkin. Kun vihdoin saa päähänsä mitä tekee, on tehtävä inventaario kaappeihin ja laadittava ostoslista. Sitten kauppaan. Ja mihin kauppaan, se on oma päätöksensä. Kaupassa on välillä täysi työ löytää etsimänsä, varsinkin jos pää toimii hitaasti eikä muistikaan meinaa pelata. Kotona alkaakin sitten (jos siis kauppareissustakin on selvitty kunnialla) oma rumbansa. Mitä välineitä tai astioita tarvitaan ja mistä löytyy resepti, se kun luultavasti on jo unohtunut tai hukassa tässä vaiheessa. Jos kaiken tämän jälkeen saa ruuan lautaselle asti eikä ole onnistunut sitä polttamaan tai jos ei ole jo luovuttanut, on se ollut pieni ihme!

Aiemmin ruuan ajatteleminenkin ahdisti vain tuon työmäärän takia. Kun tietää, että voimavaroja on vain murto-osa normaalista, ei sitä tahtonut edes ajatella tekevänsä ruokaa päivittäin tai edes viikottain. Onneksi mieheni on tässä ollut korvaamaton apu ja työpäivän jälkeenkin hän on jaksanut kokkailla. Pakosta tietenkin, koska onhan nälkä hänelläkin. Mutta onneksi alan minäkin olla pikkuhiljaa paremmissa voimissa ja tälläkin viikolla olen hoitanut muonitusta enemmän kuin aikoihin. 

En siis ahdistunut siitä, että päivissäni voisi ollakin aika, jolloin voisin saada hyödyllistä aikaiseksi. Se tuntuu jopa kivalta, koska onhan se selvä askel parempaan! Takapakkeja varmasti tulee ja tänäänkin olemme täällä molemmat nukkuneet. Ruuaksi sai tänään kelvata makaroni-tonnikalamössö, mutta huomiselle on jo paremmat suunnitelmat. 

Alanpa siis tässä tekemään itselleni lukujärjestystä. Mieli on uupumuksesta huolimatta aika hyvä. Toipuminen etenee ja siitä en voi kuin olla iloinen! 

Déjà vu

Eilen ystäväni vinkkasi työuupumusta koskevasta artikkelista, johon oli netissä törmännyt. Meninpä kurkistamaan, mistä jutusta olikaan kyse. Lehdissä on paljon (kuitenkaan riittävästi?) käsitelty niin masennusta kuin työuupumusta, hyvä niin! Ja minä puolestani toitotan tietoa eteenpäin, ihan sillä, jos vaikka joskus joku asia muuttuisikin tai joku välttyisi siltä, mitä itse käyn läpi. 

Artikkelin luettuani kävin läpi uudestaan oman tarinani. Kuinka harmillista on lukea toistona tilanne, jonka itse 1,5 vuotta sitten kävi läpi. Eikä asenne työpaikoilla tunnu kovin paljoa muuttuneen. Viestit omalta työpaikalta ja nämä toistuvin väliajoin kirjoitetut jutut ainakin antavat ymmärtää, että edelleen hyvin vähän ymmärretään ihmisen voimavaroista ja niistä vaaroista, joita tehostamiset ja tahdin kiristämiset työpaikoilla aiheuttavat. 

Onneksi olen ainakin itse nähnyt juttuja myös niistä vastakkaisista tilanteista. Viimeisimpänä luin jutun Suomen ainoasta villasukkatehtaasta, jossa kiire pidetään kaukana - se kuulosti unelmalta! Ei pakkotahtista raatamista vaan reipasta tekemistä omien kykyjen ja tahdin mukaan. Kunpa muut seuraisivat perässä ja huomaisivat, kuinka paljon parempaa tulosta hyvinvoiva työntekijä tekee verrattuna ahtaalle ahdistettuun, jonka aika ei riitä työtehtävistä selviämiseen. 

Tässä työuupumusartikkelista, joka löytyy täältä HS:n sivuilta, nousi usempi kohta, joka tuntui kuin omasta elämästä kirjoitetulta. 

"Työpaikalla useampi kollega oli lähtenyt parempiin pesteihin, ja oma tiimi oli kutistunut. Taakka jäi, ja ystävä teki yömyöhään alaisiltaan jääneet työt."

"Tilannetta oli firmassa selvitelty, ja nyt viesti olikin, että kaikkien pitää painaa kovemmin."

Meiltä lähti muutama työntekijä muihin tehtäviin. Uusia ei heti oteta tilalle, koska työnantaja näkee mahdollisuuden säästää henkilöstömenoissa. Jospa työt hoitusivatkin pienemmällä porukalla niin säästöä tulee vuodessa kivasti! Totuus kuitenkin on karu: porukka kun pienenee, työmäärä kasvaa, samoin paine ja tunnollisen työntekijän riittämättömyyden tunne. Alkaa alamäki, joka pitäisi pysäyttää ennen kuin tilanne pääsee liian pahaksi. 

"Pääasiassa kehotettiin syömään terveellisesti ja säännöllisesti sekä harrastamaan tarpeeksi liikuntaa. No totta vie, pysyy vire yllä. Mutta salaatin syömisellä tiettyyn kellonaikaan ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että huonosti organisoitua työtä on liikaa ja firma tulospaineissa."

Niinpä. Jos työaikana ei kykene pitämään taukojaan (lakisääteisiä sellaisia!), työaika ylittyy toistuvasti ja pahimmillaan työt seuraavat kotiin, voin kertoa ettei se terveellinen salaattilautanen tuo paljoa järkeä tai terveyttä. Toki kannatan terveellisiä elämäntapoja ja liikuntaa, mutta ei sekään kaikkeen tepsi. Jos työolot tehdään epäinhimillisiksi, ei välttämättä omilla ponnisteluilla pitkälle pötkitä. 

"Suurimpia syitä työkyvyttömyyseläkkeisiin ovat edelleen mielenterveyden häiriöt, etenkin masennus. Työurat pidentyisivät asiantuntija-arvioiden mukaan vuodella, jos työkyvyttömyyseläkkeet saadaan puolittumaan. Meidän on käännettävä liikkeen suunta työpaikoille sisään eikä ovista ulos."

Tuntuu käsittämättömältä se, että vaikka tilanne on ollut isojen herrojen ja rouvien tiedossa kauan, on tilanne edelleen sama... Oletetaanko ihmisten voimavarojen kasvaneen mystisesti vuosien varrella? Vai eikö oikeasti ymmärretä, että tuosta masentuneesta porukasta osa, aika isokin osa, on ihan tavallisia ihmisiä ja hyviä työntekijöitä, joilta on vaadittu liikaa ja jotka kaiken sen paineen alla ovat sairastuneet?

Onneksi näisä asioista kuitenkin kirjoitetaan! Onneksi tietoa on saatavilla. Kunpa ne päätyisivät niiden oikeiden ihmisten nenien eteen, joilla on mahdollisuuksia vaikuttaa. Mutta ihminen ei taida oikein uskoa, ennen kuin on itse kokenut. Sitten kun löytää itsensä sängyn pohjalta ja on täysi työ raahata itsensä suihkuun, tai sitten kun seuraa läheistään, joka hurjien ponnisteluiden jälkeen kykenee syömään, ymmärretään (ehkä!) mistä on kyse. 

"Kiitos hyvän työterveyshuollon ja työnantajan, lamaantunut mieli kuntoutuu lähes varmasti entiselleen. Töihin palaa erilainen ihminen, joka aikoo hyvästellä oravanpyörän. Hän luottaa pimeimpinä hetkinä saamaansa lupaukseen: sua me ei susille heitetä."

Näitä uutisia lisää! Lisää onnistumisia ja työnantajan kantamaa vastuuta työntekijöistä! Vaikka tie on ollut itselläkin aika pitkä, on lohduttavaa ajatella, että työelämään joskus palaa eri minä. Minua ei enää voida heittää oravanpyörään, minua ei enää viedä kuin pässiä narussa! Iloitsen siksi tästäkin henkilöstä, josta artikkeli kertoo. Vaikka hänelläkin on matkaa terveyteen, hänen tulevaisuus näyttää kuitenkin hyvältä, hän selviää! 

Jos en itse pysty muuhun, niin ainakin tätä kautta toimin jonkinmoisena äänitorvena. Haluan jakaa tietoa ja lisätä ymmärrystä, jos se joskus muuttaisi edes jotain. Toivossa on hyvä elää :) Mutta käykäähän lukemassa tämä artikkeli, joka löytyy tästä osoitteesta.

Saanko esitellä...

Kirjoitin tammikuun puolella seurastani kotona. Onkohan kyse tilanteen hyväksymisestä, kun alan näkemään oireitani henkilöitä? Vai onko kyse mökkihöperyydestä ja liiasta kotona olosta? Enpä tiedä, mutta sieluni silmin aloin saada persoonaa mieleni ilkeälle piiskurille tai uupumukselle, joka imee viimeisenkin pisaran minusta.

Tammikuisen tekstin kirjoitettuani hymähdin kun muistin työpsykologin aikanaan puhuneen oireistani persoonana. Hän pyysi minua kuvailemaan olotilani henkilönä ja muistan nähneeni ahdistukseni naisena. Olin varma, että hän elää yksin, itseasiassa hän on vanhapiika, koska sellaista persoonaa ei kukaan voisi sietää pysyvämmin vierellään. Sieluni silmin näin yhteen huoneen tyhjistä tuoleista istahtaneen tympeän ja epäsiistin näköisen naikkosen. Hän näytti kävelevältä ongelmalta, riidanhaastajalta, todella rasittavana. Siltä tilannettani hallitsevat tunteet silloin mielessäni näyttikin. 

Vaikken välillä tiedäkään, ovatko seurassani viihtyvät persoonat edes ihmismäisiä, on niistä M (=masennus) lähimpänä tätä puolentoista vuoden takaista persoonaa. M on raskasta seuraa ja näyttääkin siltä. Hän muistuttaa hyvin niiden päivien olomuotoa, jolloin suihku olisi enemmän kuin tarpeen ja jolloin oma olemus etoo jopa itseäni. Hän ei kuitenkaan ole riitapukari vaan enemmän hiljainen ja kaikkeen kyllästynyt. 

V (=vaativuus) on näistä kolmesta seuralaisestani lähimpänä ihmisolentoa. Hän on kuin virkaintoinen opettaja, karttakeppi valmiina läimäyttämään sormille yhdestäkin virheestä. Hän on orjapiiskuri, joka ei tunne sääliä. Hänen vaatteistaan ei löydy rypyn ryppyä eikä hymyä näy hänen kasvoillaan. nuttura taitaa kiristää liikaa niskassa, mutta aggressiivinen hän on. 

Kaikista vähiten ihmisyyttä muistuttaa U (=uupumus), joka on kuin epämääräinen massa. Se on kuin tahmeaa liimaa tai paksua liisteriä, joka hidastaa jokaista liikettäni ja sitoo paikalleen. Se takertuu joka paikkaan ja tekee kaikesta raskasta, pelkästä olemisestakin. Siitä irti pääseminen tuntuu joskus vaikeimmalta ja ehkäpä onkin sitä. 

Olipa kyse sitten vaikka viimeistenkin ruuvien tipahtamisesta päästäni, oireiden muuttaminen persoonaksi auttaa toisaalta minua niiden hätistämisessä. Kun näen ne istumassa kotonani, on minun helpompi ottaa niistä niskapersotteen ja heittää pois, vaikka ne palaavatkin takaisin.

Tosin nyt on kopautettava puuta kun kerron, että kolmikon vaikein hätistettävä, U, on pysytellyt poissa jo reilun viikon, tai hän on pistäytynyt vain hetkiksi. M ja V näyttäytyvät enemmän, mutta hekin vähemmän kuin pitkiin aikoihin. Uskaltaakohan sitä ajatellakaan, että ehkä ne alkavat pikkuhiljaa tekemään lähtöä luotani? Toivottavasti näin olisi!

Masentunut lähellä

Kerran googlaamalla selvisi, että netissä on aika paljonkin erilaisia ohjeita masentuneen kohtaamiseen. Vielä tänäkin päivänä masennuksesta tiedetään kovin vähän. Tai toki asiantuntijoilla siitä on paljonkin tietoa, mutta monesti törmää erilaisiin ennakkoluuloihin ja stereotypioihin. Ei siis ole ollenkaan huono juttu, että näitä neuvoja tasaisesti julkaistaan, silloin me sairastelijat pääsemme vähemmällä. 

Tällä kertaa satuin törmäämään netissä Kodin Kuvalehden artikkeliin masennuksesta, otsikko kertookin mistä on kyse: 8 tärkeintä neuvoa: Auta masentunutta oikein. Minusta teksti oli niin hyvä, että laitanpa siitä otteita myös tänne blogiin. Seassa on muutama oma kommentti ja ajatus. 

"Pysy lähellä. Älä pakene masentuneen luota, vaikka välillä tekisi mieli. Jos et tiedä, mitä sanoisit, älä sano mitään. Halaa vaikka. Hiljainen hyväksyntä auttaa."

Ehkä sitä on tullut itsekin mietittyä, kuinka kiusallisia hetkiä toiset kokevat lähelläni. Aiheutanko kenties sääliä tai epäilyjä, tulisiko minun itse sanoa jotain vai pitäisikö olla kuin ei mitään? Mutta totta on, etten kaipaa muuta kuin läsnäoloa. En ainakaan sääliä, vaan sitä normaalia yhteydenpitoa ja niin normaalia elämää kuin mahdollista. 

"Älä kannusta ryhdistäytymään. Masentunut kuulee kannustuksen vaatimuksena ja näkee sinut ihmisenä, joka ei ymmärrä häntä lainkaan. Varo ihan erityisesti lausetta ”Tartu itseäsi niskasta kiinni”. Masentunut pystyy hädin tuskin tarttumaan vesilasiin."

Yhä edelleen masennus koetaan heikkoutena. Siihen olen syyllistynyt itsekin kun en ole pitänyt itseäni riittävän vahvana selvitäkseni ehjänä tässä maailmassa. Mutta hoputtaminen on saanut vain ahdistumaan entisestään. Jos voisi, sitä olisi terve ja kiinni normaalissa elämässä, mutta jostain syystä olen sairastunut ja tämä tie minun on kuljettava. 

Ajan mittaan olen kuitenkin ymmärtänyt itsekin, ettei kyse ole henkisistä vahvuudesta tai heikkoudesta, kyse on sairaudesta. Monet, monet kerrat olen sanonut, kuinka paljon helpompaa olisi kun jalka olisi paketissa tai sairastaisin jotain jonka muutkin voisivat nähdä. Silloin omaa jaksamistaan tai itseään ylipäätään ei tarvitsisi selitellä. Ei tarvitsisi puolustautua. 

Niin hassulta kuin se voi kuulostaakin, minulle parhaimpia hetkiä on olleet ne, kun vaikkapa mieheni on halunnut tietää tarkemmin päivästäni. Silloin kun en ole juuri pystynyt kuin istumaan sohvalla koko päivän, on mieheni saattanut kysyä miltä minusta on tuntunut. Hän halusi päästä vielä syvemmälle masentuneen mieleen, jotta ymmärtäisi. 

"Älä vähättele. Muista, että masennus on sairaus, ei väsymystä tai alakuloa. Masentunutta ei auta yhtään tietää, että on sitä ennenkin jaksettu ja välillä kaikilla on rankkaa. Masentunut ei haluaisi olla masentunut."

Aamen tälle! Matkan varrella olen kuullut mietintää siitä, kuinkahan aikanaan on ihmiset jaksaneetkaan kun ovat kuitenkin sodassakin olleet.. Sanottiin minulle sekin, että kyllä nuoren on töitä jaksettava tehdä.... Olen kuullut myös, että oloni varmasti paranee kun kevät saapuu ja aurinko alkaa paistamaan taas enemmän..... Voin kertoa, ettei yksikään näistä mietinnöistä ole vienyt toipumistani eteenpäin. 

"Kysy ja kuuntele. On mahtavaa, jos saat masentuneen puhumaan. On mahtavaa, jos maltat itse kuunnella."

Vaikka itse en kaipaa asioiden vellomista, tekee hyvää kun joku haluaa kuulla asiani. Se tunne, että voin sanoa kokemuksiani ja kokea olevani silti samalla viivalla kuin toiset, on todella hyvä. 

"Masentunut kaipaa enemmän kuuntelijaa kuin neuvojaa."

Aika alussa omaa sairauslomaa selvisi, että masennuksesta toipuminen ja sen hoitaminen ottaa oman aikansa. Toipumista ei paljoa voi nopeuttaa, muuten kuin noudattamalla lääkäreiden ja muiden hoitavien tahojen neuvoja. 

"Lakkaa sanomasta, miten paljon hyvää on. Masentunut tietää, että hänen elämässään on myös hyviä asioita, mutta hän ei saa niistä hyvää oloa. Masennus on sairaus, joka vie elämänhalun ja -ilon. Hyvien asioiden luetteleminen ei saa masentunutta tuntemaan iloa vaan yksinäisyyttä ja arvottomuutta: Taaskaan minua ei ymmärretä, en saisi tuntea näin."

Niin. Esimerkiksi luontoon on patistettu kerta toisensa jälkeen. Olen sinne mennytkin, mutta se ei vain tunnu miltään, ei hyvältä eikä huonolta. Järki kertoo, että olen saanut raitista ilmaa ja muutama kalori on palanut, mutta siihen se jää. Enkä sille vain voi mitään. 

Aina löytyy joku, jonka asiat ovat huonommin, mutta kukaan (ainakin väitän niin) ei kykene kokemaan elämäänsä toisin sen kuullessaan. Masentuneen aivoissakin on tapahtunut muutoksia, joten sormien napsauttaminen ei vain tepsi. 

"Muistuta, että masennus ei ole oma vika. Muista se myös itse. Kuka vain voi sairastua masennukseen. Masentuneella ei ole mitään syytä tuntea itsensä epäonnistuneeksi tai arvottomaksi."

Tällaisia ajatuksia tällä kertaa. Mielenterveysongelmat ovat tänä päivänä aikamoinen pommi ja niistä tietäminen on mielestäni tärkeää. Siksipä itsekin jaan tietoa mielelläni eteenpäin. Alkuperäinen artikkeli löytyy täältä.

Elämän kääntöpuolta

Tämän päivän viesti veti hiljaikseksi. Ystäväni on odottanut lasta, jonka oli tarkoitus syntyä kesän alussa. Tänään tuo pieni ihmisen alku ei jaksanutkaan ja elämä loppui ennen kuin se ehti kunnolla edes alkaa... 

Ystävääni ja minua yhdistää yhteisen lapsuuden lisäksi lapsettomuus. Siksi olinkin niin onnellinen kuullessani, että pitkään toiveissa ollut perheenlisäys antoikin kuulla itsestään. Olen kuullut ihmisistä, jotka tällaisessa tilanteessa eivät siedä toisen onnea tai eivät voi olla lähellä lapsia, mutta onnekseni voin todeta etten itse kuulu heihin. Olisin niin suonut sen kaiken onnen ystävälleni, mutta sen aika ei ehkä ollut vielä. Toivon sydämestäni, että heidän toiveensa ja pitkä odotus palkittaisiin vielä!

Näinä hetkinä en voi kuin kummastella, kuinka monelle muulle lapsia tulee. Sellaisillekin tuosta noin joille niitä ei soisi, lapsen onnen ja turvallisuuden vuoksi. Samaiselta ystävältäni kuulin yhteisestä luokkakaveristamme, joka odottaa neljättä lastaan, eivätkä vanhemmatkaan lapset ole äitinsä hoteissa, koska äiti ei heistä kykene huolehtimaan. Kun voisi saada vastauksen siihen, miksi näin on... 

Miksi joku lasta toivova ja sitä varmasti rakastava jää ilman, mutta samaan aikaan moni lapsi syntyy kärsimyksen keskelle? Miksi? Minulle on sanottu, ehkä lohdutuksenakin, että olisin hyvä äiti. En voi kuitenkaan tietää olisinko. Enkä tosin voi tietääkään, mitä se elämä pitäisi sisällään. Onko näin kuitenkin hyvä? 

Kun kuolema kohtaa, ei ole sanoja, jotka lohduttaisivat. Tiedän ettei ystävääni auta voivottelu tai osanotot, ne eivät tuo menetettyä pienokaista takaisin. Hän kuitenkin tietää, että hänellä on tukijoukkoja, toivottavasti se lohduttaa edes vähän.