Hiljainen tammikuu ja ilkeä seurani

Vuoden ensimmäinen kuukausi alkaa olla lopuillaan. Niin helpottavaa ja terapeuttista kuin kirjoittaminen minulle onkin, on se jäänyt taka-alalle viime aikoina. En ole keksinyt kirjoitettavaa tai se on tuntunut jopa turhalta. Koneen äärellä olen kyllä istunut tunteja, selaillut sivuja toisensa perään. En ole ehkä saanut edes ajatuksistani kiinni.

Tälle otteettomuudelle ja väsymykselle on kuitenkin syynsä. Loppuvuoden kiusaamiset päästivät kotiimme sisälle U:n ja M:n. Nuo kirjekuorista pompanneet kaverukset ovat ilkeitä, vievät voimat, vievät halun yrittää ja tuovat synkät pilvet yläpuolelle. Olen ne seuranani ollut nämä päivät ja viikot. Välillä olen yrittänyt hätistää niitä lähtemään, mutta nepä ottaakin vain rennomman asennon ja näyttävät kuin jo asuisivat meillä. Keitäpäs muita nämä vieraat voisivat ollakaan kuin Uupumus ja Masennus.

Niin positiiviselta kuin olo jo tuntui, niin hyvin kun näin toipumista itsessäni ja sitä miten olin noussut masennuksen kuopasta, olen taas vajonnut pohjalle uudestaan. Juuri nyt olo on aika pysähtynyt. Päivät vaihtuvat, ja viikot, mutta tuntuu kuin mitään ei tapahtuisi. No, pääsinpä ainakin kurkistamaan kuopan reunalle ja näkemään, miltä se valoisampi maailma näyttää ja miltä tuntuu elää kuin kuka tahansa muukin.

Aamut ovat ne hankalimmat. Herään väkisin vasta kun on pakko. Sitä ennen olen ehkä torkuttanut tai sammuttanut herätyksen. En nousisi, jos ei olisi sovittuja terapiakäyntejä tai muuta sovittua menoa. Nyt mielelläni vain nukkuisin. Päivä menee jotenkin, mutta sekin on kuin tarpoisi suossa. Vaativuus (se yksi ilkimys lisää) laittaa minut välillä tarttumaan vaikka imuriin, mutta kaikki on pakottautumista. Mikään ei tapahdu helposti, ei edes vessassa käynti. Voitko kuvitella, sitä jotenkin jopa odottaa hädänkin häviävän tai unohtuvan, ettei tarvitsisi nousta! Illalla sitten, vaikka väsyttäisi, unta ei tule heti.

Välillä pahimmalta tuntuu se, kun itse vielä ymmärtää tilanteen. Järki vielä puhuu ja ymmärtää, ettei näin eläminen ole normaalia ja ettei näin terve toimi. Sitten kun istuu sohvalla saamatta aikaiseksi mitään, alkaa inhota itseään ja näitä ilkeitä kavereita enemmän.

Mutta takapakkiahan tämä. Toipuminen kun ei valitettavasti ole tasaista nousua, vaan se etenee omalla aaltoliikkeellään. Joskus vauhti on nopeampaa, välillä matelevaa. Välillä käydään korkealla tai vain hieman kohottaudutaan pinnan yläpuolelle. Pääasia kuitenkin, että suunta on oikea. Niinhän se pitää ajatella. Näin ainakin vaativuus juuri kuiskasi.

Ehkä menen ja keitän seuraavaksi kahvin, meille neljälle. V jo istuukin reippaana pöydän ääressä ja M on siirtymässä happamana pöydän ääreen. U on takertuvainen, se istuu vieressäni, kiinni kyljessäni silmät puoliummessa, mutta vääntäytyy sekin muiden seuraan. Siinäpä porukka! Mutta enpä ainakaan ole yksin.

Paluu arkeen

Tänään oli ensimmäinen terapiakäynti tälle vuodelle. Joulupyhien ajan oli paussia ja eilen jo mietinkin kuinka paljon sitä olin ehtinyt kaivatakin. En itseasiassa aiemmin ajatellut, kuinka tärkeä rooli näillä säännölliset juttutuokioilla on, mutta tärkeitä ne on. Siksipä, vaikka aika väsyksissä olen ollutkin, on mieleni nyt taas tutun turvallinen ja levollinen kun paluu normiarkeen koitti hoitoni osalta. 

Tällä viikolla taas pitkästä aikaa olen nähnyt tunnelin päässä taas enemmän valoa. Alan näkemään toipumistani itsekin ja se tasapainoisuus, jonka olen pikkuhiljaa saavuttanut, tuntuu hyvälle. Joskus näen itseni sieluni silmin taas terveenä, vahvempana kuin ennen menossa kohti uusia haasteita. 

Matkaa on vielä edessä, sen tiedän, mutta maali on taas askeleen lähempänä. Ja jo se saa olon tuntumaan välillä voittajalta! Juuri nyt nautin tästä, vaikka sitä kestäisi vain hetken. 

Kipale masentuneelle

Facebookissa törmäsin linkkiin, joka ei ollutkaan linkki tekstiin vaan kappaleeseen. Tämä kappale koskettaa varmasti monta masentunutta, joka yrittää selvitä pohjamudista eteenpäin. Itselleni tämä kappale ei ole tälle hetkelle ehkä osuvin (koen päässeeni luovuttamisen halusta yli) mutta varmasti monelle tämä sopii. Siksi siis linkitän sen tännekin. Vaikka se oma maailma voi tuntuakin synkältä ja elämä turhalta, on varmasti olemassa joku joka sanoisi nämä sanat. 

Kappale löytyy täältä ja tarina kappaleen takaa löytyy täältä. 

Uusi vuosi ja uudet mahdollisuudet?

Vuosi on vaihtunut ja raketitkin on ammuttu. Me tosin lähdimme keskelle metsää pakoon sitä pauketta ja räiskyntää, että koiriemme ei tarvitsisi pelätä. Uuden vuoden päivänä mieheni sitten keräsi raketin jäämiä niin automme katolta kuin pihastamme. 

On muuten hassua, miten joku niin mukava kuin uuden vuoden vietto, onkin tullut niin vastenmieliseksi. En enää välitä yhtään raketeista kun katson sylissäni tärisevää pientä eläintä. Eikä rauhallista paikkaa tahdo enää olla lähimailla. Pihamme vieressä on hyvä paikka raketeille, pari vuotta sitten talon molemmin puolin. Jopa sinne metsään kuului pauke ja enemmänkin tuli mieleen sotatantereet tykinlaukauksineen kuin iloinen juhla. 

Vuoden vaihtuessa tulee väkisinkin kerrattua se mennyt. Mennyt vuosi oli meille aika poikkeuksellinen ja itseasiassa se vaikein aiemmista. Takana on ensimmäinen kokonainen kalenterivuosi pois työelämästä, ensimmäinen vuosi syöden reseptilääkkeitä ja ensimmäinen vuosi olematta terve. Paljon on ollut uutta eikä aina niin hyvääkään. 

Tuntuu kuin olisin vuoden ajan ollut kuin lastu laineilla. Olen ajelehtinut vailla päämäärää tai voimia suunnata pientä lastuani jonnekin. Olen vain mennyt mukana ja oikeastaan katsonut elämää sivusta. Ollut ulkopuolinen monessakin asiassa ja katsonut maailmaa omasta kolostani. 

Vaikka takana on raskas vuosi niin on sitä hyvääkin kerrottavaa. Hyvä ystävyys on syventynyt ja olen saanut vierelleni ihmisen, joka jakaa niin ne ylä- kuin alamäet kanssani. Emme voi toistemme vaikeuksia poistaa, mutta olemme voineet sen taakan jakaa ja siten helpottaa taivaltamme. Olen saanut uuden lenkkikaverin ja ihmisen, jolle minun ei tarvitse olla enempää kuin olen, Tuntuu hyvältä kun ei tarvitse suojautua kulisseihin. Viime vuoden jälkeenkin jaksan edelleen uskoa, että tämän tien päässä odottaa jotain parempaa. Se paras on vasta edessä ja siihen haluankin uskoa!

Mutta mitä tuleva vuosi tuo? Toiveikkuus tuo mieleen uusia avonaisia ovia mieleeni ja ajatuksia siitä, mitä vielä tulen elämälläni tekemään. Pelko kuitenkin näyttää todelllisuutta, ehkä mikään ei muutu tulevanakaan vuonna. Entä jos edessä onkin toinen yhtä raskas tai raskaampi vuosi? 

No, päivät etenevät omalla painollaan ja elämä menee eteenpäin. Tavalla tai toisella. Emme onneksi voi elää kuin tämän yhden päivän kerrallaan. Jää siis nähtäväksi mitä edessä on ja hyvä niin. 

Toivotan kaikille blogin lukijoille parempaa uutta vuotta ja kaikkea hyvää! Pidetään liput korkealla!