Sähköiskujen jälkeen

Innostuin siitä, että tällä kertaa minun aikani sairastaa on loppusuoralla. Sairausloman jälkeen oli työkokeilu ja nyt työkokeilua seuraa paluu työelämään. Se tuntuu edelleen uskomattomalta! Niin hienolta, etten taida sitä vieläkään ymmärtää! Sain kuin sainkin itselleni osa-aikaisen työn (täyteen viikkoon en vielä pystyisikään) ja vieläpä paikasta, jonne jo joskus aiemmin haaveilin pääseväni!

Olo on siis todella kiitollinen! Sen pimeän tunnelin päässä voi oikeasti näkyä valoa, olematta kuitenkaan se päältä jyräävä juna. Niin monet kuopat koluttua ja monta kertaa kaaduttua juuri kun olin päässyt pystyyn, on nyt vuorossa jotain hyvää. En tosin vielä uskalla uskoa sitä täysin varmaksi ennen kuin nimi on paperissa. Sitä ennen jännitän, tapahtuuko jotain joka vie tämän mahdollisuuden nenäni edestä. Vaikka eikai minullakaan niin huonoa tuuria voi olla? 

Uudesta elämästä innostuneena päätin irtaantua myös lääkityksestä. Se olikin suunnitteilla vuoden vaihteeseen ja terpeutin valvonnassa sitten lähdin sitä toteuttamaan. Lääkeaineille olen ollut hurjan herkkä koko ajan ja nyttenkin kesän alusta on Cymbaltan annokseni ollut 37,5 mg, eli pienin mahdollinen. Joskus jos olin unohtanut lääkkeen, sen tunsi kyllä hyvin, vieroitusoireet alkoivat seuraavana päivänä takuuvarmasti. 

Lääkkeen lopetuksen aloitin ottamalla tuon yhden kapselin joka toinen päivä. Taisin niin mennä ensimmäiset pari viikkoa, jonka jälkeen jätin vielä yhden lääkkeettömän päivän väliin. Otin lääkkeen joka kolmas päivä noin viikon ajan ja sitten vain päätin yhtenä aamuna, että enpä otakaan enää. Se päivä oli 18.12., jolloin olisi ollut taas aika ottaa kapseli, mutta 15.12. jälkeen en ole mielialalääkkeisiin koskenut. 

Osasin varautua, että oireetta ei lopetus tule menemään, eikä niin todella käynytkään. Kaikista helpointa on olla vain paikallaan, liikkumatta ja siirtämättä katsettakaan kovin paljoa. Ainakin alussa tuosta oli apua, vaikka joskus paikallaankin alkoi huimata tai zoomi ei oikein ottanut toimiakseen. 

Huimauksesta onkin tullut päivittäistä ja varsinkin liikkuessa etäisyydet tuntuvat heilahtavan hetkeksi aivan sekaisin ja sykähdys kulkee päästä rintaan. Sykäykset olen yhdistänyt myös sykkeen nousuun. Jos kävelen ripämmin tai vaikka nousen portaita reippain askelein, alkaa heitättää enemmän kuin muulloin. Pahimpina päivinä nuo sykäykset muuttuivat sähköiskuiksi, jotka ylsivät jalkoihin asti. Silloin onnistuin kaatumaankin pariin kertaan, sen verran etäisyyksien hahmottaminen ja tasapaino meni sekaisin. 

Noiden fyysisten sykäyksien (pehmeämpi tuntemus kuin sähköisku, muistuttaa sitä tunnetta kun säikähtää ja sen fyysisesti tuntee rinnassaan) lisäksi lääkkeen vähennys on vaikuttanut mieleen ja tunteisiin. Heti ensimmäisistä lääkkeettömistä päivistä alkaen huomasin olevani herkillä, itkin helposti ja koko ajan tuntui kuin saisin pidellä itseäni kasassa. Luulin sen aluksi johtuvan muusta, mutta kyllä se tuntuu vieroitusoireita olevan. Lisäksi pinna on ollut kireämpi. Olen välillä kuin tulta ja tappuraa, aiheestakin kyllä, mutta reaktioni on vain 10-kertaisina siihen normaaliin reaktioon nähden. 

Tänään on 12 lääkkeetöntä päivää takana ja vaikka edelleen huomaan noita sykäyksiä, alkaa psyykkinen puoli tuntua tasaisemmalta. Kun silloin tällöin vierotusoireita kuitenkin on, aloin uteliaisuuksissani googlettamaan, millaisia kokemuksia Cymbaltan lopettamisessa on muilla ollut. En tiedä kannatti tuo, nimittäin joillakin oireet ovat kestäneet jopa kuukausia! Minä kun ajattelin aloittaa työt tammikuun alkupuolella ilman oireiluja ja selvällä päällä! 

Vasta toisten kokemuksia luettuani, hoksasin, että viime aikojen unettomuus voi hyvinkin olla sitä kemiallista sekasotkua aivoissa, jota lääkkeen lopettaminen saa aikaan. Muutamana yönä on ollut hurjan vaikea saada unta, uni on ollut niin levotonta, että sen on miehenikin huomannut ja aamulla olen herännyt kuin haudasta nousseena. Nyt muutaman viime yö on uni tullut paremmin, eikä aamustakaan ole enää niin puolikuollut olo. 

Nyt onkin mielenkiintoista seurata kuinka kauan kestää, että aivot tottuu pärjäämään omillaan. Kuinka kauan kestää, että elimistö sopeutuu aikaan ilman Cymbaltaa. Ja suurin mielenkiinto kohdistuu siihen, voisinko oikeasti pärjätä ja elää ilman lääkettä. Sitä odottelen ja toivon, että niin todella olisi. Olen valmis kohtaamaan elämän vuoristoradan ilman turruttavia apuja, koska se tasapaksu elämäkään ei loppuviimein ole hyväksi. Ainakaan kun sairaus ei enää ole niin valloillaan. Cymbalta oli minulle kuitenkin se oikea lääkkeen tuoma apu, jota kolmesta eri vaihtoehdosta testattiin. 

Nyt on kuitenkin aika lopettaa se, koska terapian voimin vahvistun ja opin opittavani tulevaa varten. Ja niinhän se onkin, että lääke auttaa pahimman yli, tasaa mieltä sen mitä pitää, että on sitten valmis työstämään itse ongelmat pois. Ja vaikka joskus se kipeää tekeekin aukaista kipeitä solmuja ja vaikka muuttuminen pois vanhasta joskus sattuukin, on hienoa huomata millaisen matkan on kulkenut ja kuinka paljon ehjemmäksi ihmiseksi kasvaa!

Ulkopuolisiako?

Terapiassa on monta kertaa käsittelyssä ollut ulkopuolisuus, minun ulkopuolisuus eri vaiheissa elämääni. Kaikkea en ole itsekään huomannut, koska en ole muusta tiennyt, mutta oireiden syytä kun lähdetään kaivelemaan jotta niistä pääsee eroon, tulee esiin myös sellaista jota ei itse ole nähnyt. Mutta totta on, että koen olevani ulkopuolinen monessa asiassa. Eikä se aina ole negatiivistakaan. Kaikkeen en kaipaa mukaan, joten osaksi ulkopuolisuus voi olla myös oma valinta. 

Viime aikoina on ajankohtaisena ollut minun ja mieheni yhteinen ulkopuolisuus. Olemmehan me toisaalta erilaisia tässä yhteiskunnassa, vaikka emme tokikaan niitä ainoita. Itsellänikin oli jollain tapaa sisään rakennettuna ajatus siitä, kuinka ihmisen elämä kuuluu mennä. Opintojen jälkeen kuuluu tulla työelämä ja kun on löytänyt itselleen elämänkumppanin, kuuluu perheen päälukukin kasvaa. Vielä perisuomalaiseen ajatusmaailmaan kuuluu se oma talo ja auto, koirakin vielä niin perhepotrettikin on täydellinen. 

No, minulla on ammatti ja sen jälkeen olen tehnyt töitä. Kunnes sairastuin. Työ on tärkeä mittari Suomessa, sillä ihmisen kuuluu olla nöyrän ahkera ja "otsansa hiessa ansaita leipänsä". Se ajatus on syvällä minussakin. Sitten tipahdankin tuosta kelkasta, sairastun ja jään tuon ahkeroivan yhteiskunnan ulkopuolelle. Hurja syyllisyys painaa, koska pitäisihän minun nuorena ihmisenä painaa töitä. Mutta en pysty. Koko muu maailmaa vilistää hurjaa vauhtia eteenpäin kun minä raahaudun murto-osalla siitä vauhdista joka oli ennen. Siirryn katsomoon kun ennen olin osa näytelmää.

Jotain on muuten tapahtunut ihmisten ajatuksissa. Työelämän oravanpyörän kahleet tuntuvat yllättävän monesta raskailta ja elämästä toivotaan saavan muutakin kuin sen otsan hikeen ja palkkaa säännöllisesti tilille. Jotkut ovat kertoneet jopa ihailleensa minua, että irtisanouduin entisestä työstäni ja pysähdyin, otin aikaa itselleni ja kuuntelin, mitä oikeasti haluan elämälläni tehdä. Minulla se ei ollut tosin oma päätös, sairastuin vastoin omaa tahtoani. Mutta totta on, että sairastumiseni on mahdollistanut nyt tuon monen kaipaaman pysähtymisen. 

Sitten se perhe-elämä. Minulla on vierelläni mies, joten se asia on plakkarissa. Sitten kuuluu tulla se perheen perustaminen. Sitä toisaalta on se kumppanin löytäminen ja eläminen siten perheenä, mutta onhan se ajatus meissä syvällä, että sitten joskus tulee ne lapset, riippuen kuinka ne siihen hektiseen elämään mahtuu ja sopii. Me olimme valmiita perheenlisäykseen omasta mielestämme jo yli neljä vuotta sitten. Silloin sitä toivoimme ja yritimme saadakin. Kun sitä perheenlisäystä ei sitten tulekaan - niitä lapsia ei vain hankita, kuten usein kuuluu sanottavan - tuli monesti leikkimielisesti sanottua, että meidän lapset on meidän karvakuonot ja se riittää. 

Tottahan sekin, mutta taas olemme tietyllä tapaa ulkopuolella. Lapsettomuus ei tänä päivänä ole samanlainen asia kuin ennen, nykyään se on myös monen oma valinta, joten mitään ulkoista painostusta emme onneksi ole asian suhteen kokeneet. Itse olen ajatellut kun lasta ei ole kuulunut, että toisaaltahan näin on parempi. Käänsin asian vaivihkaa omaksi päätökseksi. 

Rehellisesti sanottuna en tiedä, onko lapsettomuudessamme omaa päätöstä mukana. Olemme monella tapaa tyytyväisiä omaan pikkuperheeseemme näin, mutta haluaisimmeko jotain muuta? Välillä, varsinkin tämän pahan maailman menoa seuratessa, tulee sellainen olo ettei se ole niin suuri juttu vaikkei lapsia tulekaan. Sitten joskus mietimme, että olisihan se mukava, nähdä meidän oma pieni ihminen kasvavan ja oppivan. Voisi seurata kummanko meistä piirteitä hänessä on vai kasvaako hänestä ihan omanlaisensa persoona. 

Kun syksyllä tutkimuksissa selvisi, että emme tule saamaan lapsia, edes kovin helpolla hoidoillakaan, ei lapsettomuus enää tuntunut omalta valinnalta. On helpompi pohtia jotain suunnitelmaa ja tulevaa kun on ajatus omasta vallasta päättää. Sitten kun kuulee, ettei oma kroppa kykenekään lisääntymään, kun jokin niin luontainen kyky onkin pois, ei asia olekaan enää niin vain päätöksistä kiinni. Nyt on vain tyydyttävä kohtaloon olisi se oman toiveen mukainen tai ei. 

Yllättävän rauhallisesti olemme asian ottaneet, vaikka asiassa kyllä riittää pureskeltavaa. Myös siinä, että lapsettomuuden myötä olemme jälleen kerran ulkopuolisia. Olemme pariskunta perheiden keskellä. Meillä ei ole perhe-elämän ruuhkavuosia, meillä ei olla päivääkään äitiyslomalla tai hoitovapaalla tai meillä ei vietetä leikkimielisiä synttäreitä. Joulu, se lasten juhlakin lähestyy, ja meillä se tarkoittaa taas hieman hämillistä aikaa kun emme oikein tiedä minne kuulumme tai kuinka senkin juhlan viettäisimme. Joulu ja sen merkitys on kuitenkin meille niin tärkeä, että luulenpa sen juhlistamisen onnistuvan vaikka vain vierekkäin sohvalla istuen.

Onko onni elää elämää massan mukana vai olla sen ulkopuolella? Vielä en tiedä vastausta. Sen tiedän, että ulkopuolisuus tuntuu kyllä enemmän negatiiviselta kuin hienolta mahdollisuudelta. Kun olo on irtonainen ja sellainen, ettei oikeasti kuulu mihinkään, niin voiko se olla kuitenkin hyvä? Entä kun sellaisia ihmisiä elää vielä yhdessä? Olemmeko pariskuntana tuuliajolla vai onnekkaina poissa elämän oravanpyörästä? Jään pureskelemaan tuohon vastausta, katsotaan tulenko sen keksimään.

Hyvää itsenäisyyspäivää kuitenkin kaikille!

Voinnin mittari

Takaisin linjoilla! Viime kerrasta onkin vierähtänyt aikaa. Huomasin itse jo aiemmin, että tästä blogistani näkee sen, missä kunnossa olen. Tai osittain. Kun menee paremmin, en edes tule vilkaisemaan tätä, en koe tarvetta kirjotittaa, enkä edes ajattele blogia. Kun taas menee huonommin, mietin mielessäni kirjoittamista ja mielessäni jo kirjoitan sitä seuraavaa postausta. Niin, arvata saattaa, että notkahdusta on jaksamisessa, koska näpyttelen kirjaimia toisensa perään. 

Työkokeilun viimeiset metrit on edessä. Sitä suunniteltiin jo jatkettavaksikin, koska vointini ei ole sallinut suunnitelman toteuttamista sellaisenaan. Tässä vaiheessa minun pitäisi jo tehdä täyttä viikkoa, mutta päivittäinen töissäolo on itseasiassa nyt lyhyempi kuin vaikka pari viikkoa sitten. Aloin uupumaan uudelleen, joten jalkaa on syytä nostaa polkimelta. 

Terveydellisistä syistä työkokeilua voisi hakea lisääkin. Tarkoitus on kuitenkin kokeilla omaa työkykyä ja tarkoitus olisi sitä vähitellen lisätä täyteen tuntimäärään. Teimme kuitenkin toisenlaisen päätöksen. Työkokeiluni on siltä osin ollut onnistunut, että se  on osoittanut vointini riittävän osa-aikaiseen työhön. Ja onnekseni sellaista on palkkaa vastaan tarjollakin! 

Lisäksi syynä työkokeilu  loppumiseen alkuperäisen suunnitelman mukaan on se, että yrityksessä jossa olen, ei yksinkertaisesti ole tekemistä minulle. Turhaudun kun istun päivästä toiseen tietokoneella, tekemättä mitään järkevää. Välillä siivoan, välillä jutustelen toisten kanssa. Välillä saan jonkun projektin tehtäväksi, mutta kun innoissani senkin teen aika nopeasti, löydän itseni taas naputtelemassa pöytää miettien, millä seuraavaksi päiväni kuluttaisin. 

Työkokeilusta olen kuitenkin, turhautumisesta huolimatta, kiitollinen. Olen saanut uusia tuttavuuksia, jopa ystäviä, olen päässyt näkemään ammattini toisenlaista toteuusta lähemmin, johon muuten ei olisi tainnut olla mahdollisuutta. Minusta on lisäksi pidetty hyvää huolta. En joutunut takaisin oravan pyörään, vaan siitä on pidetty huolta, että pidän taukoni ja lähden oikeaan aikaan kotiin. Vaikka työkokeilupaikka on lähes toinen ääripää sille, josta jäin aikanaan pois, on se ollut minulle hyvä. Eikä toistuvat painajaiseni toteutuneetkaan, enkä joutunut keskelle työelämän helvettiä kun jätin turvallisen kotona olon!

Kerroin alkuun, että tämä blogi toimii yhdellä tapaa näköjään vointini mittarina. Rauhallisesta töihin paluusta huolimatta, on oireet nostaneet muutaman viime viikon aikana päätään. Se on toisaalta pelottavaakin, sillä mitä se on kun on siinä oikeassa työelämässä, suorittamassa työtehtäviä, joista on vastuussa työnantajalleen? Aaltoliikkeenä toipuminen tuppaa aina menemään, mutta mikä  on vielä sitä pientä notkahdusta ja mikä sairauden olemassa oloa suuremmissa määrin?

Terapeuttinikin huomasi muutama viikko sitten uupumukseni. Siitä se notkahdus alkoi. Aloin olla väsynyt ja takki tyhjä, siitäkin huolimatta että arjen tahtini oli aika rauhallinen. Jopa olematon terveen näkökulmasta. Seuraavaksi alkoi hengenahdistus palata ja taas iltaisin saatoin sohvalla haukkoa henkeäni. Sitten rytmihäiriöt kertoivat, ettei kyse ole vaan pikkustressistä, nyt piti olla varuillaan. 

Sairausloma tuli selvänä mieleen kun ensimmäisen kerran aikoihin alkoi nukkuminen olla hankalaa. Pyörin ja hyörin ennen nukahtamista ja mieheni mukaan nukuin tosi levottomasti. Saatoin odotella unta pitkään tai herätä yöllä saamatta kovin helposti unta uudelleen. Nekin ajat kun olin unessa, oli uneni niin levottomia, että olin jo siitä väsyksissä aamulla kun kello herätti uuteen päivään. Painajaisetkin palasivat.

Kuluneella viikolla toistui sitten se, josta oikeasti itse ymmärsin, että leikki on kaukana. Muisti pätki pahemmin. Ennen niin helpot asiat muistaa, liukuivat pois mielestä kuin vesi sen kuuluisan hanhen selästä. Alkoi olla kunnoton olo kun huomasin, että alan muuttua siihen suuntaan mitä olin sairauslomallakin, jolloin välillä katsoin hämmentyneenä aterinlaatikkoa ja mietin, millä välineellä ruokaa syödään. Tai kun seisoin suihkun edessä ja mietin, miten saan siitä tulemaan vettä... 

No, onneksi ymmärrän itsekin tilanteen ja hyvä, että terapeuttini huomauttaa heti, kun on aika pysähtyä kuuntelemaan vointia. Osaan oireistakin kun vain tottuu, eikä se normaali terve olotila ole niin selvänä mielessä, on hyvä kun joku muistuttaa niiden olevan oikeasti oireita. Rytmihäiriöt tai univaikeudet eivät kuulu ihmisen elänään, ne ovat oireita. Sen kun osaisin pitää kirkkaana mielessäni!

Nyt tahti hidastuu, vaikka paljon uutta on edessä. Rajaan vapaa-ajalla tekemisiäni, olen vaatimatta itseltäni liikoja (tai yritän) ja annan itselleni aikaa hengähtää. Tuo jos mikä kuulostaa hölmöltä varsinkin sen jälkeen kun kerroin, että osan työkokeiluajasta en ole tehnyt mitään. Mutta on yllättävän raskasta olla. Olen ihminen joka tekee kun sen aika on ja tekemistä on, mutta paikallaan, työvaatteet päällä, on kuin suorittaisi rangaistusta. Ja sekin uuvuttaa.