Ulkopuolisiako?

Terapiassa on monta kertaa käsittelyssä ollut ulkopuolisuus, minun ulkopuolisuus eri vaiheissa elämääni. Kaikkea en ole itsekään huomannut, koska en ole muusta tiennyt, mutta oireiden syytä kun lähdetään kaivelemaan jotta niistä pääsee eroon, tulee esiin myös sellaista jota ei itse ole nähnyt. Mutta totta on, että koen olevani ulkopuolinen monessa asiassa. Eikä se aina ole negatiivistakaan. Kaikkeen en kaipaa mukaan, joten osaksi ulkopuolisuus voi olla myös oma valinta. 

Viime aikoina on ajankohtaisena ollut minun ja mieheni yhteinen ulkopuolisuus. Olemmehan me toisaalta erilaisia tässä yhteiskunnassa, vaikka emme tokikaan niitä ainoita. Itsellänikin oli jollain tapaa sisään rakennettuna ajatus siitä, kuinka ihmisen elämä kuuluu mennä. Opintojen jälkeen kuuluu tulla työelämä ja kun on löytänyt itselleen elämänkumppanin, kuuluu perheen päälukukin kasvaa. Vielä perisuomalaiseen ajatusmaailmaan kuuluu se oma talo ja auto, koirakin vielä niin perhepotrettikin on täydellinen. 

No, minulla on ammatti ja sen jälkeen olen tehnyt töitä. Kunnes sairastuin. Työ on tärkeä mittari Suomessa, sillä ihmisen kuuluu olla nöyrän ahkera ja "otsansa hiessa ansaita leipänsä". Se ajatus on syvällä minussakin. Sitten tipahdankin tuosta kelkasta, sairastun ja jään tuon ahkeroivan yhteiskunnan ulkopuolelle. Hurja syyllisyys painaa, koska pitäisihän minun nuorena ihmisenä painaa töitä. Mutta en pysty. Koko muu maailmaa vilistää hurjaa vauhtia eteenpäin kun minä raahaudun murto-osalla siitä vauhdista joka oli ennen. Siirryn katsomoon kun ennen olin osa näytelmää.

Jotain on muuten tapahtunut ihmisten ajatuksissa. Työelämän oravanpyörän kahleet tuntuvat yllättävän monesta raskailta ja elämästä toivotaan saavan muutakin kuin sen otsan hikeen ja palkkaa säännöllisesti tilille. Jotkut ovat kertoneet jopa ihailleensa minua, että irtisanouduin entisestä työstäni ja pysähdyin, otin aikaa itselleni ja kuuntelin, mitä oikeasti haluan elämälläni tehdä. Minulla se ei ollut tosin oma päätös, sairastuin vastoin omaa tahtoani. Mutta totta on, että sairastumiseni on mahdollistanut nyt tuon monen kaipaaman pysähtymisen. 

Sitten se perhe-elämä. Minulla on vierelläni mies, joten se asia on plakkarissa. Sitten kuuluu tulla se perheen perustaminen. Sitä toisaalta on se kumppanin löytäminen ja eläminen siten perheenä, mutta onhan se ajatus meissä syvällä, että sitten joskus tulee ne lapset, riippuen kuinka ne siihen hektiseen elämään mahtuu ja sopii. Me olimme valmiita perheenlisäykseen omasta mielestämme jo yli neljä vuotta sitten. Silloin sitä toivoimme ja yritimme saadakin. Kun sitä perheenlisäystä ei sitten tulekaan - niitä lapsia ei vain hankita, kuten usein kuuluu sanottavan - tuli monesti leikkimielisesti sanottua, että meidän lapset on meidän karvakuonot ja se riittää. 

Tottahan sekin, mutta taas olemme tietyllä tapaa ulkopuolella. Lapsettomuus ei tänä päivänä ole samanlainen asia kuin ennen, nykyään se on myös monen oma valinta, joten mitään ulkoista painostusta emme onneksi ole asian suhteen kokeneet. Itse olen ajatellut kun lasta ei ole kuulunut, että toisaaltahan näin on parempi. Käänsin asian vaivihkaa omaksi päätökseksi. 

Rehellisesti sanottuna en tiedä, onko lapsettomuudessamme omaa päätöstä mukana. Olemme monella tapaa tyytyväisiä omaan pikkuperheeseemme näin, mutta haluaisimmeko jotain muuta? Välillä, varsinkin tämän pahan maailman menoa seuratessa, tulee sellainen olo ettei se ole niin suuri juttu vaikkei lapsia tulekaan. Sitten joskus mietimme, että olisihan se mukava, nähdä meidän oma pieni ihminen kasvavan ja oppivan. Voisi seurata kummanko meistä piirteitä hänessä on vai kasvaako hänestä ihan omanlaisensa persoona. 

Kun syksyllä tutkimuksissa selvisi, että emme tule saamaan lapsia, edes kovin helpolla hoidoillakaan, ei lapsettomuus enää tuntunut omalta valinnalta. On helpompi pohtia jotain suunnitelmaa ja tulevaa kun on ajatus omasta vallasta päättää. Sitten kun kuulee, ettei oma kroppa kykenekään lisääntymään, kun jokin niin luontainen kyky onkin pois, ei asia olekaan enää niin vain päätöksistä kiinni. Nyt on vain tyydyttävä kohtaloon olisi se oman toiveen mukainen tai ei. 

Yllättävän rauhallisesti olemme asian ottaneet, vaikka asiassa kyllä riittää pureskeltavaa. Myös siinä, että lapsettomuuden myötä olemme jälleen kerran ulkopuolisia. Olemme pariskunta perheiden keskellä. Meillä ei ole perhe-elämän ruuhkavuosia, meillä ei olla päivääkään äitiyslomalla tai hoitovapaalla tai meillä ei vietetä leikkimielisiä synttäreitä. Joulu, se lasten juhlakin lähestyy, ja meillä se tarkoittaa taas hieman hämillistä aikaa kun emme oikein tiedä minne kuulumme tai kuinka senkin juhlan viettäisimme. Joulu ja sen merkitys on kuitenkin meille niin tärkeä, että luulenpa sen juhlistamisen onnistuvan vaikka vain vierekkäin sohvalla istuen.

Onko onni elää elämää massan mukana vai olla sen ulkopuolella? Vielä en tiedä vastausta. Sen tiedän, että ulkopuolisuus tuntuu kyllä enemmän negatiiviselta kuin hienolta mahdollisuudelta. Kun olo on irtonainen ja sellainen, ettei oikeasti kuulu mihinkään, niin voiko se olla kuitenkin hyvä? Entä kun sellaisia ihmisiä elää vielä yhdessä? Olemmeko pariskuntana tuuliajolla vai onnekkaina poissa elämän oravanpyörästä? Jään pureskelemaan tuohon vastausta, katsotaan tulenko sen keksimään.

Hyvää itsenäisyyspäivää kuitenkin kaikille!