Ääripäästä toiseen

Tässä sen taas näkee. Kun kaksi päivää jaksan touhuta ja pysyä aikataulussa, seuraa sitä jonkinasteinen kooma. Tiistai oli täynnä ohjelmaa. Ensiksi terapia, jota ennen hinnoittelin kirpparille tuotteita ja siivoilin. Terapiasta salille, jossa personal trainer piiskasi oikein kunnolla. Tosin puskin niinkin tosissani, että jonkin moinen heikotus keskeytti viimeiset liikkeet. Aloin äkisti voimaan todella pahoin ja makasin hetken pukuhuoneen lattialla jalat kohti kattoa. 

No, se olotila meni ohi ja sitten kotiin. Lenkille naapurin kanssa ja syömään. Pikavauhtia ehostus ja lähtö kesäteatteriin yhdessä mieheni kanssa. Hän oli voittanut liput töistä ja tietenkin hyödynsimme tämän mahdollisuuden. Teatterista vielä ajelulle ja syömään, sitten kotiin. 

Seuraavana päivänä aamulla smoothiet meille molemmille ja menoksi. Minä lähdin samalla kuin mieheni koirien kanssa puistoilemaan. Käytiin kahdessakin koirapuistossa ja sitten vein kirpparitavarat myyntiin. Kaupan kautta kotiin ja sitten on vauhti alkanutkin jo hiipua. Illalla sain vielä jotain pientä tehtyä, mutta nyt on jo energiavarastot käytetty tyhjiksi. Hyvät yöunetkaan ei riittänyt lataamaan akkuja. 

Kello on nyt puoli yksi ja olen jo kahdet päiväunet nukkunut. Aika lupaava alku siis tähän päivään. Pyykit odottavat pestyinä koneessa. Yritän tästä sohvalta saada hyvän ponnistuksen, että saisin ne laitettua, mutta sitä ponnistusta olen odotellut jo pari tuntia. Vielä olisi kauppareissu edessä... huoh!

Jos tapana olisi käyttää voimasanoja, olisi nyt se hetki kun päästäisin ne ulos. Mutta mitäpä nekään auttaa, kuulostaa vain rumalta. Tällainen pännii kuitenkin aikalailla! Sitä kun yrittää, yrittää levätä ja yrittää touhuta. Yrittää olla yrittämättäkin, vaan ei auta. Niitä voimia kun ei vain ole eikä niitä pysty itselleen taikomaankaan. 

Vaikka olo lääkkeen vähennyksen jälkeen onkin ollut mukavampi, jaksan vieläkin ihmetellä kuinka vähän vaikutusta on terveemmillä elämän tavoilla. Vaikka kroppa tuntuu voivan paremmin, ei viesti siitä yllä tunnepuolelle mitenkään. Järki vain kertoo, että nyt on parempi. Treenit salilla menevät paremmin. Jaksan enemmän ja suuremmilla painoilla. 

Painokin on lähtenyt laskemaan ja puntari kertoo, että olen kohta 7 kiloa kevyempi. Mutta sekään ei tunnu missään! Toki vähemmän pömpöttävä maha on mukavemman näköinen, mutta senkin kertoo järki. Missä ne tunteet ovat??

Näillä tunnelmilla onkin mukava aloittaa juhannus. Senkin sanoo järki, koska ulos katsoessa tai lämpömittarin lukeman perusteella sekään ei tunnu todelta. Siitä en kuitenkaan syytä omaa sairauttani sentään! :) Mutta kai taas mennään se kuuluisa päivä kerrallaan. Odotetaan hissukseen kuinka ne energiavarastot täyttyvät ja sitten kokeillaan taas mitä jaksetaan. 

Uuden odottelua ja yhteistä hyvää

Tänään pitkästä aikaa olemme mieheni kanssa menossa kaupungin järjestämään kriisikeskukseen juttelemaan. Kävimme aiemmin keväällä siellä neljä kertaa ja nyt viimeinen viides kerta on jäljellä. Ongelmamme, toisin sanoen mieheni suku, ei ole muuttunut, mutta meidän tiimi on vahvistunut. Onneksi! Mutta itse otan, siinä sivussa miehenikin, kaiken tarjolla olevan avun vastaan. 

En tiedä mitä seuraa tämän viimeisen käynnin jälkeen. Tarvittaessa mietitään jatkoa jollain tapaa ja toisaalta toivoisin, että sellaista meille tarjotaan. Asiat, joiden kanssa painiskelemme, ovat kuitenkin sen verran suuria, ettei aina se oma pieni pää riitä niiden kanssa painiskelemaan. Jotenkin meistä molemmista on tullut vieraita tutuissa piireissä ja ulkopuolisia omiemme keskellä. Muutenkin kuin negatiivisessa mielessä. Meillä on toisemme ja se tuntuu nyt tärkeämmältä kuin koskaan. 

Tulevaisuudessa on siis pitkästä aikaa jotain mitä odottaa. Myös omassa prosessissani selvitä masennuksesta takaisin terveiden kirjaan ja työelämään. Viime viikon käynti sosiaalialan asiantuntijan luona toi konkretiaa suunnitelmiin. Juuri kun olin päättänyt, että vaihdan alaani ja aloitan täysin uuden sivun elämässäni, onkin ainoa järkevä minun kohdallani työkokeilu omalla alallani. 

Paluu takaisin samoihin tehtäviin ei tunnu hyvältä, mutta ymmärrän että tämäkin on kokeiltava. Työeläkevakuutusyhtiö on mukana sitten helpommin uudelleenkouluttautumisessa jos nähdään ensin, kuinka omassa ammatissani sujuu. Onneksi minun ei kuitenkaan tarvitse palata samaan toimipisteeseen, sen tyrmäsi aika voimakkaasti myös tämä asiantuntija. Yritämme löytää tarpeeksi erilaista työnkuvaa ammattini puitteissa ja se kuulostaa minulle jo paljon helpommalta askeleelta. 

Jos sitten käy niin, että työkokeilu epäonnistuu, alkaa mietintä siitä täysin uudesta sivusta elämässä. Silloin joudun enemmän pyörittämään mielessä sitä, että mikä minusta sitten isona oikein tulisikaan. Sitä miettiessä olen nyt saanut ainakin vain suuren ahdistuksen aikaiseksi. Liekö syynä masennus, kun en saa otetta mistään ajatuksesta tai vaihtoehdosta. Kaikki vaihtoehdot tuntuvat liian kaukaisilta, että voisin saada niistä kiinni. Mutta nyt voin hetkeksi keskittyä työkokeiluun ja siihen, kuinka se sitten syksyllä menee. 

Vaikka työelämään odotan pääsevänikin, huomaan jännittäväni tulevaa. Kodista on tullut se oma turvallinen linnake, jonka seinien sisäpuolella on hyvä olla. Uskaltaudun ulos, mutta olen mielelläni täällä koiriemme kanssa. Toisaalta muistikuvat työelämästä eivät ole kovin ruusuisia. Parhaiten muistan sen ajan ennen sairauslomaa. Silloin ne seinät alkoivat kaatua päälle ja olisin vaikka ennemmin kuollut kuin herännyt uuteen työpäivään. 

Tiedän useamman joka nauttii työstään. Välillä mietin, mikä silloin on vialla. Onko oma elämä muuten huonoa jos töissä on mukavaa? Mutta onhan minullakin ollut niitä aikoja kun töihin lähtö ei tuntunut pahalta. Saatoin joskus jopa jäädä rupattelemaan työkavereiden kanssa vaikka työaika oli jo päättynyt. Ei ollut kiirettä pois eikä työ tuntunut niin pahalta. Voinkohan tulevaisuudessa löytää jotain samankaltaista? Voisiko työelämä olla vaikka vain neutraali, ei kamala mutta ei hyväkään paikka? Sen taitaa aika näyttää. 

Lääkkeen annoksen pienentäminen on osoittautunut hyväksi. Pää on edelleen selvemmän tuntuinen nyt kuin ennen ja vieroitusoireitakaan ei enää ole niin paljoa. Toisaalta, jostain syystä pienikin viive lääkkeen ottamisessa saa aikaan vieroitusoireet ja paljon voimakkaampana kuin isomman annostuksen kanssa. Eilen päivällä viimeksi huomasin oireista, etten aamulla ollut lääkettä ottanutkaan. Aiemmin oireet tulivat vasta illalla tai seuraavana päivänä. 

Mutta pitkästä, pitkästä aikaa voin huomata pieniä askelia eteenpäin. Jotain tapahtuu ja on jotain mitä odottaa. Se on yllättävän iso asia nyt kun elämä muuten tuntuu lähes pysähtyneen tänne kotiin. Pessimisti ei pety ja siksi en uskalla iloita näistä liikoja. Voihan se olla, että huomenna matto katoaa taas jalkojen alta. Mutta kun kirjoitan tämän ylös, voin ainakin joskus lukea että on oikeasti jotain tapahtunut. Ja nimenomaan siihen parempaan suuntaan. 

Vieroitusoireiden viemänä

Nyt on takana puolisentoista viikkoa pienemmällä lääkeannoksella. Aika nopeasti alkoi pää tuntua jo vähän selvemmältä eikä enää niin tokkuraiselta kuin aina ennen. Väsymyskin, joka ensimmäisten päivien aikana tuli, alkaa pikkuhiljaa muuttua takaisin siihen tuttuun. Eli väsyttää, mutta ei niin paljoa että päiväunille menisin. 

Jokapäiväinen oksetus ja huonovointisuuskin alkaa onneksi loppumaan. Tai ainakin siinä on jonkinlaista paussia meneillään. Välillä tasapaino heittää, huimaa ja saan tämän tyyppisille lääkkeille ominaisia sykäyksiä, lievempiä kuitenkin kuin sähköiskut. 

Enpä tiedä, onko mielialani muuttunut mihinkään, mutta olen tyytyväinen jo sen pöpperöisyyden vähenemiseen. Ja jaksan mennä läpi nämä päivät ilman halua ottaa lisää nappia paketista, koska olen nyt niin motivoitunut pääsemään lääkkeistä joskus eroon. Mielessäni jo ajattelen loppukesää tai syksyä, jolloin voisin ehkäpä alkaa miettimään lääkkeestä luopumista kokonaan. Mutta sen aika ei ole vielä, tässäkin asiassa otetaan se yksi askel kerrallaan. 

Seuraava tavoitteena vuorokausirytmiäni korjattua. Viime viikolla parina yönä uni tuli vasta puoli kolmen ja puoli neljän maissa. Aamulla kuitenkin heräilin tuttuun aikaan kun mieheni teki lähtöä töihin. Nyt pääsen jo unten maille ennen yhtä, jopa heti puolen yön jälkeen. Eli muutos on ainakin oikeaan!

Sen olen huomannut moneen otteeseen, että tämä sairaan ihmisen elämä on aika hidasta. Asioihin kun paneutuu yksi kerrallaan (enempään ei oikein kykene), tapahtuu muutoksetkin hyvin hitaasti. Tässä vaiheessa sairauslomaa siihen kuitenkin on jo tottunut. Ja niin kauan onkin hyvä, kun suunta on oikea. 

Monin tunnelmin kesäkuuhun

Se ensimmäinen kesäkuukausi alkoi, vaikka sää ei tänään kovin kesäinen ole ollutkaan. Jopa myrskyisä tuuli, sade ja viileys sopisivat ennemmin vaikka syksyyn. Mutta eipä se harvinaista ole, että tähän aikaan vielä saa kesäkelejä odotella. Vielä kun ne parhaimmat on monesti ollut siellä loppukesästä. 

Mutta aiemmin pohdiskelemani naapurustoasiakin vielä mietityttää. Jollain lailla sitä vahvuutta löytyy siihen, että meilläkin on oikeus olla ja elää. Eikä meidän tarvitse aina olla niitä, jotka mukautuu ja nielee vain kun muut niin ajattelevat. Toisaalta, kyllä se mieli välillä matelee kun mietin, että tällaistakin sitten piti tulla. Minun kaltaiselle, joka aina haluaisi olla hyvissä väleissä kaikkien kanssa, on nämä tilanteet aina tosi inhottavia. Mutta tästä mennään eteenpäin, tavalla tai toisella.

Toisaalta tähän väliin on mukava kertoa jotain hyvääkin täältä sairastuvalta :) Viime torstain psykiatrikäynnin jälkeen päädyimme laskemaan lääkeannostani. Lääkäri ei ollut aivan innokas kokeilemaan tätä, koska masennusoireistoa vielä on. Minä puolestaan olin jo aivan kyllästynyt paikallaan junnaavaan olooni, joten yksissätuumin päätettiin kokeilla. Tosin lupasin nostaa annokseni takaisin entiseen jos vointini huononee. 

Cymbaltaa olin käyttänyt 60 mg annoksella ja nyt se on minimissä, 30 mg:ssa. Olo on itseasiassa jollain tapaa kevyempi. Ja vaikka tänään on ollut taas sairastelupäivä, on pää kuitenkin selvemmän tuntuinen. Enää en ole samanlaisessa pöhnässä kuin tässä aiemmin. Se tuntuu hyvältä! Jo tämä pieni hetki, jolloin en kulje siinä tasaisessa sumussa, on valon syttyminen sinne tunnelin päähän.

Tästä on hyvä aloittaa kesä ja katsoa mitä tuleva tuo tullessaan!