Saanko esitellä...

Kirjoitin tammikuun puolella seurastani kotona. Onkohan kyse tilanteen hyväksymisestä, kun alan näkemään oireitani henkilöitä? Vai onko kyse mökkihöperyydestä ja liiasta kotona olosta? Enpä tiedä, mutta sieluni silmin aloin saada persoonaa mieleni ilkeälle piiskurille tai uupumukselle, joka imee viimeisenkin pisaran minusta.

Tammikuisen tekstin kirjoitettuani hymähdin kun muistin työpsykologin aikanaan puhuneen oireistani persoonana. Hän pyysi minua kuvailemaan olotilani henkilönä ja muistan nähneeni ahdistukseni naisena. Olin varma, että hän elää yksin, itseasiassa hän on vanhapiika, koska sellaista persoonaa ei kukaan voisi sietää pysyvämmin vierellään. Sieluni silmin näin yhteen huoneen tyhjistä tuoleista istahtaneen tympeän ja epäsiistin näköisen naikkosen. Hän näytti kävelevältä ongelmalta, riidanhaastajalta, todella rasittavana. Siltä tilannettani hallitsevat tunteet silloin mielessäni näyttikin. 

Vaikken välillä tiedäkään, ovatko seurassani viihtyvät persoonat edes ihmismäisiä, on niistä M (=masennus) lähimpänä tätä puolentoista vuoden takaista persoonaa. M on raskasta seuraa ja näyttääkin siltä. Hän muistuttaa hyvin niiden päivien olomuotoa, jolloin suihku olisi enemmän kuin tarpeen ja jolloin oma olemus etoo jopa itseäni. Hän ei kuitenkaan ole riitapukari vaan enemmän hiljainen ja kaikkeen kyllästynyt. 

V (=vaativuus) on näistä kolmesta seuralaisestani lähimpänä ihmisolentoa. Hän on kuin virkaintoinen opettaja, karttakeppi valmiina läimäyttämään sormille yhdestäkin virheestä. Hän on orjapiiskuri, joka ei tunne sääliä. Hänen vaatteistaan ei löydy rypyn ryppyä eikä hymyä näy hänen kasvoillaan. nuttura taitaa kiristää liikaa niskassa, mutta aggressiivinen hän on. 

Kaikista vähiten ihmisyyttä muistuttaa U (=uupumus), joka on kuin epämääräinen massa. Se on kuin tahmeaa liimaa tai paksua liisteriä, joka hidastaa jokaista liikettäni ja sitoo paikalleen. Se takertuu joka paikkaan ja tekee kaikesta raskasta, pelkästä olemisestakin. Siitä irti pääseminen tuntuu joskus vaikeimmalta ja ehkäpä onkin sitä. 

Olipa kyse sitten vaikka viimeistenkin ruuvien tipahtamisesta päästäni, oireiden muuttaminen persoonaksi auttaa toisaalta minua niiden hätistämisessä. Kun näen ne istumassa kotonani, on minun helpompi ottaa niistä niskapersotteen ja heittää pois, vaikka ne palaavatkin takaisin.

Tosin nyt on kopautettava puuta kun kerron, että kolmikon vaikein hätistettävä, U, on pysytellyt poissa jo reilun viikon, tai hän on pistäytynyt vain hetkiksi. M ja V näyttäytyvät enemmän, mutta hekin vähemmän kuin pitkiin aikoihin. Uskaltaakohan sitä ajatellakaan, että ehkä ne alkavat pikkuhiljaa tekemään lähtöä luotani? Toivottavasti näin olisi!