Rämpimisen riemu

Jalkojeni alla on ollut taas jonkin aikaa suo. Askeleet on raskaat ja liikkeelle lähtö tahmaista taaperrusta. Olo on kaikin puolin raskas. Hetken meni taas jo paremmin ja virtaakin oli, jopa niin että olo oli jo hetkisen suht normaali, mutta johonkin se katoaa. Ystäväni Uupumus kai säikäyttää sen matkoihinsa ja alkaa taas tuttu väsynyt matka. 

Eroa kuitenkin aiempiin uupumuksiin on. Ennen uupumus tarkoitti makaamista, nukkumista ja olemista kykenemättä mihinkään. Syöminen,ruuan laitto ylipäätään tai vessassa käynti olivat hurjia ponnisteluita, koska ei vain kyennyt. Nyt olen kuitenkin mennyt ja tehnyt. Olen noudattanut kiitettävästi dieettiohjelmaa, ja ilmottauduin jopa kuntosalille vuosien tauon jälkeen! Olen laittanut tiskejä, ulkoiluttanut koiria ja käynyt kaupassa. Mutta kaikkea varjostaa hurja väsymys ja voimattomuus. Kun ei jaksaisi. Eikä itseasiassa ole juuri edes tahtoa. Mikään ei juuri nyt meinaa kiinnostaa. 

Tällainen olotila pännii! Kun sitä niin toivoisi voivansa, haluaisi kyetä ja kaipaisi energiaa joka veisi eteenpäin. Mutta kun ei niin ole eikä pysty. Ja sekös turhauttaa! Pääni sisäinen piiskuri ei anna rauhaa vaan pakottaa tsemppaamaan. Se syyllistää levosta ja alleviivaa huonouttani ja uupunutta menoa. Se ehkä laittaakin minua liikkeelle ja ihmisten ilmoille. Onko se sitten hyvä vai huono, en tiedä. 

Tässä kun olotila seikkailee suht normaalin ja uupumuksen väliä, olen oppinut suurimmat haasteeni. Kun vointi on parempi, minulta puuttuu kyky rajata tekemisiä ja tunnistaa voimien vähentymistä. Elän kuin mitään ei olisikaan ja maksan siitä sitten seuraavien päivien voimattomuudella. Minun pitäisi oppia kuulemaan itseäni paremmin ja havaita kun alan tarvitsemaan lepoa. Siinä onkin haastetta ja opittavaa! 

Toinen haasteeni on nukkumisrytmi. En tiedä onko kyse vain todella huonosta tavasta vai liekö jotain taudinkuvaan kuuluvaa, etten meinaa saada itseäni unten maille ihmisten aikoihin. Valvon ja venytän toistuvasti iltaa yön puolelle. Selaan kännykällä nettiä, vaikka useammin on meillä tehty sopimuksia, ettei kännykkää enää sängyssä näprätä. Mutta sopimuksista huolimatta se löytyy joka ilta kädestäni ja jos päivän uutiset on jo luettu, valvon jonkin hölmön pelin kanssa vielä hetken. 

Tämä alkoi viimeisinä viikkoina tai kuukausina ennen kuin jäin pois töistä. Silloin aiemmin mielsin sen haluttomuudeksi mennä nukkumaan ja herätä taas töihin. Halusin paeta todellisuutta, koska seuraavaan aamuun herääminen ei houkutellut lainkaan. Nyt aamulla ei odota töihin meno, mutta ilmeisesti stressi ja pelko tulevasta pitää seuraavaa päivää uhkaavana. Tulevaisuus kun on edelleen, niinkuin koko sairausloman ajan on ollutkin, täysi kysymysmerkki. Epävarmuus tulevista töistä stressaa, halusin tai en. 

Valvomisesta tai liiasta reippailusta en voi olla ylpeä, mutta jotain hyvää viime päiviin sentään liittyy. Dieetti on purrut ainakin puntarin mukaan ja neljä kiloa olen saanut karistettua pois!! Enkä edes pilkun tarkasti ole ruokavaliota seurannut, vaan esimerkiksi kahvipöydässä olen kohteliaasti ottanut mitä on tarjolle laitettu. Kaloreista yritän kuitenkin pitää jonkinlaista kirjaa mielessäni. 

Mutta nyt rämmitään! Suossa ollaan ja vain odotan, koska jalkojen alla tuntuu taas kovempi maa. Voipi olla, että taas alkaa helpottamaan kun ensi viikon kolmikantakin on takana päin eikä suurempia aiheita stressin ole. No, sen näkee sitten.