Lukaisin monin ajatuksin Terveystalon Puheenvuoro-palstan kirjoituksen Kuka ottaisi uupunutta niskasta kiinni? Artikkelin on kirjoittanut Annamari Heikkilä, Terveystalon työterveyspsykologi ja filosofian tohtori.
Heikkilä aloittaa kirjoituksen luettelemalla minullekin tutuksi tulleita faktoja kuten sen, että joka neljäs meistä suomalaisista on työuupunut ja että mielenterveyden häiriöt ovat yleisin työkyvyttömyyseläkkeen syy (jos sitä onnistuisi näin masentuneena saamaan!!). Faktaa on sekin, että lähes puoli miljoonaa syö masennuslääkkeitä. Surullista luettavaa.
Leukani loksahti kuitenkin auki kun luin Heikkilän omaa näkemystä uupumuksemme syistä. Hän on sitä mieltä, että vaikka sairastumisien takaa löytyy tuhansia eri tarinoita, on yksi syy asenneongelmamme. Nyt kun olen kuukausia tehnyt työtä oman syyllisyydentunteen voittamiseksi, tuntuu pahalta lukea ammattilaisen heittävän syyn takaisin minunkin harteille.
Heikkilä kertoo meidän suhtautuvan työhön ja omaan itseemme liian vaativasti. Pyrimme mielemme orjapiiskurin voimin tekemään enemmän ja paremmin, toisin sanoen täydellisemmin. Kuvittelemme Heikkilän mukaan myös olevamme juuri niin arvostettuja ja rakastettuja kuin viimeinen työsuorituksemme. Kun täydellistä ei voi saavuttaa, uuvumme. Tuo ajatus on varmasti osittain totta. Minuunkin on sisäänrakennettu suorittaja, joka tekee tekemisestä päästessään. Uuvutan sillä itseäni ehkä täällä kotona, mutta en edelleenkään koe sen olevan niinkään se syy työssä uupumiseeni.
Kertauksena sen verran, että tein vastaanottotyötä, jossa aikataulu määräytyi joko muun henkilökunnan täyttämän kalenterini tai asiakkaiden netissä itsevaraamiensa aikojen puolesta. Vastaanottoajat olivat toki vakiot, mutta kalenterini ylibuukattiin säännöllisesti, vain kun tulostavoite hiillosti kaikkia. Oma mahdollisuuteni vaikuttaa työtahtiin oli todella vähäinen. Nekin yritykseni, joita kokeilin, eivät onnistuneet.
Tuosta syystä en ota Heikkilän syytöstä harteilleni, vaikka se toki helpottaisi ammatti-ihmisten työtä. Kun vastuu sairastumisesta heitetään uupuneen harteille, on helpompi puuttua tämän yhden ihmisen pääkoppaan kuin kokonaisen työyhteisön vikoihin. Oman kokemukseni mukaan työterveyshuolto ei paljoakaan puutu työnantajan tekemisiin. Se, kuinka paljon voikaan, on toinen juttu. Mutta viimeisessä kolmikantakeskustelussa esimieheni kertoi työpaikan kiireen vain lisääntyneen ja siksi minun oli turha odottaa ainakaan helpompaa tilannetta siellä. Työterveysläälärin ilmekään ei värähtänyt ja koin olevani tässä asiassa yksin kahta tahoa vastaan.
Onneksi seuraava Heikkilän esittämä syy uupumiseen onkin helpommin luettavaa ja lähempänä omaa kokemustani. Meillä on nimittäin liikaa töitä. Heikkilä kirjoittaa siitä, kuinka ensin stressaannumme, jolloin suorituskykymme ja tuloksellisuutemme kasvaa. Kun sitten stressi jatkuu liian pitkään ja tekemättömät työt kasautuvat, voi siitä vähitellen seurata uupumusta ja masennusta. Kyllä, juuri niin oli itselläni! Se ilmeisesti on työpaikallanikin huomattu, koska poissaoloni aikana minun töitäni on hoitanut kaksi työntekijää.
Työtehtäviä pitäisi vähentää kun niitä on liikaa ja esimiehen rooli on tässä Heikkilän mukaan ratkaiseva. Näinhän se on, mutta vaikka pidän itseäni jonkin verran optimistina, en usko että se tulee ainakaan omalla työpaikalla suuremmin toimimaan. Esimiesten on ehkä helpompi tuudittautua ajattelemaan, että kyse on vain tuosta uupuneiden asennevammasta. Siksi itse heitän tässä pallon vastuusta työterveyteen tai muille sellaisille tahoille, joilla on mahdollisuus puuttua työnantajien toimintaan.
Heikkilä summaa kirjoituksessaan todella hyvin omankin kokemukseni työuupumuksesta ja masennuksesta. Se menee näin: "Olivatpa syyt uupumuksen ja masennuksen taustalla mitkä tahansa, inhimilliset kokemukset ovat musertavia. Uupuneen elämä ei tunnu merkitykselliseltä ja elämisen arvoiselta. Tarmo ja toimeliaisuus häviävät, kyky nauttia hiipuu pois. Mieli on jatkuvasti ja säännönmukaisesti alakuloinen. Ihminen ei koe itseään arvokkaaksi, tärkeäksi ja merkitykselliseksi."
Lopuksi vielä toinen hyvä katkelma Heikkilän kirjoituksesta: "En tunne yhtäkään uupunutta tai masentunutta, joka olisi toipunut ottamalla itseään niskasta kiinni. Mitä vakavampiasteisesta masennuksesta on kysymys, sitä vähemmän tahdonvoimalla on tekemistä sairauden kanssa. Sairastunut ei tarvitse oman sisäisen piiskurinsa rinnalle yhtään ulkoista raipanheiluttajaa. Sen sijaan työkaveri, joka kysyy mitä kuuluu ja jaksaa kuunnella vastauksen on kullanarvoinen. Masentunut ja uupunut tarvitsee hoitoa, mutta myös läheisten ihmisten, ystävien ja työkavereiden tukea ja rakkautta. Oletko sinä työkaveri joka auttaa?"
Tässäpä meille pureskeltavaa näin suomalaisen työn päivänä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti