Tämän, aika uuvuttavankin, viikon jälkeen on hyvä aloittaa viikonloppu vailla suunntielmia. Tai jos säät sallii, niin pihalla ehkä voisi hieman ahertaa, mutta muutoin pyjama päälle ja sohvalle. Tällä viikolla jokaisena päivänä olen taistellut unta vastaan. Herääminen kestää ja pikkupätkissä pystyn suoriutumaan iltaan. Välillä leväten.
Tänään terapeutti totesikin, että tämä oli hyvä kuulla, olin ollut siis sairauslomalla. En ollut itse ajatellutkaan! Jatkuva väsymys ja otteettomuus ennemminkin aiheuttaa syyllisyyttä. Sitä miettii, mitä pitäisi tehdä tai mitä olisi hyvä tehdä. Mitä olisi järkeväkin tehdä. Mutta miksi? Olen sairauslomalla, eikä minun kuulu tehdä muuta kuin levätä!
Sitähän se kroppa on yrittänyt kertoa jo kuukausia. Nyt kuuluisi antaa periksi ponnistelulle ja suorittamiselle ja oikeasti levätä. Mutta kuinka vaikeaa tuo onkin toteuttaa! Se julma pikkupiiskuri korvien välissä kyllä keksii sanomista puolitiehen jätetyistä asioista tai täysin tekemättä jääneistä. Se muistuttaa, mitä olin joskus ajatellut tehdä enkä vieläkään ole edes aloittanut.
Jotenkin nyt se oma lamppukin syttyi. Vihdoin! Olen tällä viikolla sallinut itselleni olla se, mitä on tarkoituskin olla. Olen syystäkin kotona. Olen uupunut. Olen sairas ja työkyvytön, kyvytön siihen kaikkeen suorittamiseen ja tekemiseen. Vielä kun muistaisin tuon vielä ensi viikolla.. No, katsotaan!
Samalla opin jotain muutakin. Tai on useamman kerran ollutkin terapiassa puhetta, että minulle sopii lyhyet ja nopeasti valmistuvat tekemiset. Innokkaana aloitin virkkailemaan kahta mattoa, toista siskolleni ja toista itselleni. Olen tehnyt niitä viikkokausia, tai paremminkin kuukausia, saamatta niitä valmiiksi. Viime viikkoon asti ne olivat vielä näkyvilläkin muistuttamassa.
Viikonloppuna siivotessa päätin piilottaa matot itseltäni. En tarkemmin miettinyt miksi, mutta totesin itselleni, että kyllähän minä ne sitten löydän kun taas jaksan jatkaa niitä. Tänään ymmärsin, että olin toiminut oikein. Jos olisinkin virkannut patalappua, ei työ olisi jäänyt niin helposti kesken. Ja olisin onnistunut ehkä saavuttamaan onnistumisen tunteenkin. Mutta päätinkin virkata mattoa, ja vielä kahta! Päätin tehdä jotain, mihin voimat ei riitä, ja vielä tuplasin sen! Huh!
Elämä on oppimista ja sen huomaan näinä terapiapäivinä. Vaikka toipuminen kestää, niin saan todistaa tätä pikkuriikkistä askelta eteenpäin. Hyvä minä! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti