Eilen oma onnistuminen sai hetken hyvälle mielelle. Iltakin meni rattoisasti kotisohvalla telkkaria katsellen. Mutta enpä olisi arvannut, että tänään päivä alkaakin toisin. Väsyttää ja päätä särkee, mutta se on sitä tavallista. Siihen olen jo lähestulkoon tottunut.
Siihen en kuitenkaan ole tottunut, etten olekaan enää ainoa tässä taloudessa... tänään toisen kerran parin viikon sisään, mieheni oireilee. Hän oireilee jo toistamiseen olemalla aika huonossa kunnossa. Ensimmäisen kerran syvä uupumus, huono olo ja palelu toistuu ja nyt hän on petipotilaana. Mutta onneksi nukkuu. Onneksi kerää voimia ja toipuu, vaikka kertoikin hereillä ollessaan kuinka pää käy täydellä teholla ja työasiat pyörii pyörimistään mielessä.
Viime kerralla mieheni nousi vasta kuuden maissa illalla ylös. Silloin hän ensimmäisen kerran pystyi syömään ja illalla hän jopa jaksoi olla kanssani valveilla. En odota tältä päivältä muuta, toivon vain että hän saa levättyä riittävästi ja nollattua mielensä. Nyt kun tietäisi muuten mitä tehdä. Kun tietäisi, millä voisin mieheni säästää tältä mitä itse käyn läpi. Olenko minä vienyt miehenikin pohjalle? Jos olen, olisinko voinut sen jollain estää..?
Ehdotin, että maanantaina voisi olla hyvä piipahtaa lääkärissä. En tiedä onko yleistä miesten keskuudessa, ettei lääkäriin lähteminen ole kovin helppoa. No, toisaalta itsekin venytin sitä peloissani pitkään. Mutta nyt minä olen ainakin se varoittava esimerkki siitä, mitä voi tapahtua jos ei ajoissa hakeudu hoitoon. Vielä saattaa vaikka viikonkin lepo auttaa.
No, nyt ei auta kuin odottaa. Odottaa ja toivoa parasta. Se tuntuukin niin kliseeltä ja jopa typerältä. Ihan kun tässä voisi elää normaalisti ja vain huomata jossain vaiheessa, että asia onkin ratkennut tavalla tai toisella. Mutta muitakaan vaihtoehtoja ei taida olla. Pienen ihmisen pyyntö yläilmoihin kai riittää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti