Viha on vahva tunne

Olen vasta viime aikoina havahtunut tunteeseen, jota tunnen. Se on ollut minulle uusi ja siksi aikaa sen tajuamiseenkin on kulunut. Vihaan. En voi sietää ja näen punaista. Oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni voin sanoa näin. Enkä ole siitä kovin ilahtunut. 

Olen tullut hyvin toimeen ihmisten kanssa aina. Miellyttäjä minussa on siihen pyrkinytkin. Pidän siitä, että seurassani viihdytään ja voin saada toiset tuntemaan olonsa mukavaksi lähelläni. Jotenkin olen aina luullut, että kaikilla pyrkimys olisi samaan. Siksi hämmennys on suuri kun huomaa, että ei se niin olekaa. On olemassa myös niitä, joille toisten tunteet on vähäpätöisin asia maailmassa.

Mustaksi mieleni saa mieheni sisko. Hänen seurassaan joudun todella tsemppaamaan, että pitäisin käytökseni asiallisena. Pitäisikö edes pitää? Vai saisinkohan sanoa, mitä sylki suuhun tuo? Onko tunteeni edes oikeutettua? Hyväksyttyä?

Mieheni kanssa yhteisiä vuosia meillä on ollut kohta seitsemän. Tuona aikana muistan ainoastaan yhden kerran kun kohtaaminen hänen siskonsa kanssa on saanut hyvälle mielelle. Se oli se ensimmäinen kerta, jolloin tapasimme. Silloin kai kulissit pysyivät paikallaan.

Tuon kohtaamisen jälkeen on koiraamme kiusattu, vain koska minulle on haluttu tehdä kiusaa. On osoitettu mieltä, niin että työkaverini saivat hämmästellä hänen käytöstään. Samaa käytöstä sai sukuni ihmetellä meidän häissä. Kiitos mieheni siskon ja anopin, en ajattele omia häitäni lämmöllä vaan mieleen on jäänyt se pettymys omana suurena päivänä. Olen saanut lokaa niskaan kerta toisensa jälkeen. Olen yrittänyt asiasta keskustellakin, tuloksetta. 

Viikonloppuna saimme kuulla, että miehestäni tulee eno. Iloinen asia sinänsä. Tästäkin aiheesta löytyi kuitenkin mahdollisuus kääntää veistä haavassa ja henkisesti lyödä lyötyä. Yritimme mekin vuosia sitten lasta, mutta sepä ei onnistunutkaan. Ehdin tuntea alkuraskauden oireitakin, mutta siihen se jäi. Mieheni sisko tietää sen, ettemme lapsia ole saaneet ja tietää myös sairauslomastani. Mutta sehän ei estä sanomasta ikäviä asioita. 

Anoppi komppaa tytärtään. Aina löytyy jokin hyvä selitys, miksi käytös on ollut mitä on. Minua on pyydetty kerta toisensa jälkeen ymmärtämään ja antamaan olla. Mutta nyt alkaa raja paukkua komeasti rikki, enkä vain enää jaksa niellä! Olisi helpompaa, jos esimerkiksi päätös lapsettomuudesta olisi alunperin ollut oma eikä todellisuuteen tyytyen tehty. 

Olen katkera ja vihainen. Ja olen surullinen siitä. En halua myrkyttää mieltäni pahalla. Totuushan on, etten pysty ketään muuttamaan. Voin vain itse yrittää päästä asioiden yläpuolelle ja ehkäpä unohtaa. Mutta juuri nyt tuntuu, että se on vaikeaa.

Mieheni suvulla on oma vaikutuksensa sairastumiseeni. Heidän vuoksi hakeuduin jo vuosia sitten terapiaan. Siksi tuntuu välillä lähes mahdottomalta, että jonain päivänä voisin iloisena hymyillä heille. Kunpa kyseessä olisikin joku muu, eikä mieheni sisko! Olisipa joku jota ei tarvitsisi kohdata! Suhteemme mieheni kanssa on ollut karikossa hänen sukunsa vuoksi. Jatkoimme kuitenkin yhteistä elämää, koska olemme toisissamme löytäneet sielunkumppanit toisillemme. 

Miksi meidän elämä menee näin? Miksi meidän suunnitelmat eivät toteudu? Miksi meidän terveys pettää? Jossain sisimmässä jaksan uskoa, että kaikella on tarkoituksensa ja meidänkin elämällä on jokin suunnitelma. Niin ainakin kovasti toivon! Mutta joskus sitä tunteensa itsensä todella pieneksi tässä elämän myllerryksessä.