On hassua huomata pitkään sairauslomalla oltua, että prosessissa tapahtuu jotain hyvää minulle. Vaikka masennus ja sairaustuminen on tuntunutkin yleensä vain huonolta ja negatiiviselta asialta elämässä, näen nyt jo mitä hyvää se tekee minulle ihmisenä.
Sen suuren vihan kokemuksen jälkeen, josta aiemmin kirjoitinkin, alkoi päätä nostamaan minussa aivan uusi ääni - itsevarmempi minä. Sellainen minä, joka ei salli toisten tallloa päältä mennen tullen. Liika kiltteys on vienyt minua tähän asti. Olen uskonutkin, että vain se on oikea tapakin elää. Kääntämällä se toinenkin poski kun tulee satutetuksi. Mutta ei enää. Nyt uskallan kertoa rajani ja pitää puoliani.
Olisiko tätä tapahtunut, jos olisin jatkanut normaalia arkeani töissä sairastumatta? Olisinko voinut jotenkin oppia itsestäni ja oman itseni arvostamisesta jotain näin tärkeää? En usko. Ensimmäistä kertaa aikoihin, olo tuntuu hyvältä. Juurikin siksi, että olen oppinut jotain arvokasta, joka varmasti kantaa loppuelämäni. Moni oppii tämän jo lapsuudessa, mutta joskus se pitää oppia aikuisiällä.
Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti