Vuodatusta

Sitä sanotaan, että suku on pahin. Siltä se joskus tuntuu, erityisesti kun kyse on siitä toisesta suvusta. Meillä oli tänään mieheni puolelta vieraita. En tiedä tekeekö yhteinen, aika kivikkoinen historia sen, että kihisin kiukusta kun anoppilan väen auto starttasi pihasta. 

Ei mennyt nimittäin kuin muutama minuutti kun anoppini oli ollut meillä, kun puheena oli jo metsä. Ei sinänsä huono puheenaihe, mutta se on kuulema jonkin kirjoituksenkin mukaan paras terapeutti mitä on. Metsään kuulema pitäisi mennä niin huoletkin unohtuu... (Jep, ehkä jos kyseessä on jotain muuta kuin psyykkinen sairaus!) Ja kuulema se riittää, että on hyvä ystävä jolle voi kertoa asiansa, ei ihminen muuta terapiaa tarvitse. (Juu, ehkä edelleen jos kyseessä ei ole sairaus!) 

Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta kun kuulen näitä osittain vihjailevia mielipiteitä. Niitä tuli sairauslomani alkuun aika tiuhaankin. Niinkin tiuhaan, että mieheni oli pakko tehdä siitä loppu. Silloin kuulin aika usein siitä, että liikkuessa luonnossa, voisin tervehtyä. Jos hoito olisikin noin helppoa, niin voisin vaikka istua kannon päässä viikon! Tervehtymisen eteen tekisin sen mielelläni, ennemminkin kuin ottaisin tämän kuukausien mittaisen sairausloman! Kuulin myös kommentin, että minun ikäisen pitäisi kyllä jaksaa olla töissä... Terveenä, juu!

Anoppini hoitaa työkseen lapsia. Nyt yksi hänen hoitamistaan pienistä lapsista on alkanut käyttäytyä huolestuttavasti. Mutta yllätys yllätys, mikään asiantuntijan tarjoama apu ei tule kyseeseen, koska silloin lasta riepoteltaisiin. Anopin mukaan sellainen ei tälle lapselle sovi... Sitä hän ei osannut sanoa, miksi lasta riepoteltaisiin.

En muista, olenko koskaan ennen törmännyt ihmiseen, joka olisi kauempana omista ajatuksistani! Kuinka ahdistavaa on istua hiljaa ja vain odottaa, että aika kuluu. Jotta välit pysyvät jokseenkin järkevinä, lasken kymmeneen, enkä yritän kääntää hänen ajatuksiaan. Joskus sitäkin kokeilin, mutta enpä arvannut mikä show siitäkin tuli!

Oma äitini joskus on sanonut, ettei kannettu vesi kaivossa pysy. Kuinka se sopiikaan juuri nyt tähän! Vaikka kuinka yrittää, toki asiallisesti, ohjata toista edes miettimään jotain asiaa eri kantilta, niin ei! Ei, kun on näitä parempia ja järkevämpiä konsteja... Sille hyvälle ystävälle voi varmasti näyttää kipeää korvaansakin, jos se ystävän apu auttaa aina! Hoituisikohan vaikka migreeni ystävän avulla?! Mihin tässä enää lääketiedettä tarvitaankaan?

Aaaarrrgh!!! 

Olen onnekas siksi, että minulla on ollut hyvä ystävä vierellä koko sairastamisen ajan. Olen siitä samaa mieltä anopin kanssa, että ystävän apua on tärkeää. Terveeksi tämä kultaakin kalliimpi ystävä ei ole minua tehnyt, mutta hän on tehnyt matkastani monin verroin helpompaa. En edes uskalla ajatella, mitä olisi tapahtunut ilman tätä henkistä tukea ja olkapäätä! 

Kyllä tämä kiukku tästä helpottaa! Hengenahdistus on nyt kaverina kun se jo hetken ehti olla pois. Mutta siihen on jo niin tottunut, että sen kanssa elellään. Voisinhan tietenkin mennä sinne metsään tervehtymään, ehkä otan ystävän sinne mukaan, ja sittenhän voi ehkä aloittaa työt jo huomenna. Tai sitten nappaan annokseni Cymbaltaa aamulla taas, menen sovitusti tiistaina terapiaan ja pidän kiinni muistakin minulle suunnitelluista hoidoista. Kyllä, niin teen!