Lomaako?

Blogi on ollut viime ajat hiljaisuudessa. Miehelläni on nyt lomaa ja samalla myös minä ilmeisesti pyrin lomailemaan. Ehkä jotenkin ajattelin, että voisin ottaa lomaa sairaudesta ja viettää neljä viikkoa kuin kuka tahansa lomalainen. 

Muutaman viikon on vointi ollut aika ok. Enää en välttämättä tiedosta hetkiä ilman oireita, koska niistä on tullut tietyssä määrin niin jokapäiväisiä, mutta mitään pahempaa ei ole ollut. Olemme tehneet lomareissunkin ja yllättävän hyvin jaksoin viikon poissa kotoa. Sitä ennen ja sen jälkeen olen hääräillyt kotona, olen puunannut ja riehunut imurin kanssa. Sain jopa ikkunoita pestyksi, lattiatkin on pesty pitkästä aikaa. Kuitenkin hiljalleen olen alkanut ymmärtää, ettei sairas lomaa pidä. Vaikka sitä lähtisi maailman ääriintai hukuttaisi itsensä askareisiin, on sairaus silti varmasti mukana. Se ei jätä, vaikka välillä jäisi enemmän pinnan alle. 

Aiemmin kovin uskollinen seuralaiseni Masennus on ehkä ymmärtänyt jotain loman päälle eikä se ole ollut kovin aktiivista seuraa. Samoin Uupumus on pysytellyt etäämmällä, onneksi. Vaativuus on taas tainnut ymmärtää tilanteen väärin ja on vieraillut luonani enemmän kuin aikoihin. Olen joutunut aivan tsemppaamaan, että jättäisin siivoilun, koska se on minun vaativuuteni estradi. Koirataloudessa se puuha on välillä yhtä tyhjän kanssa, mutta pysynpä liikkeellä. 

Tänään olisi sitten ollut tarkoitus lähteä vanhempieni luokse toiselle paikkakunnalle. Eilen illalla aloinkin haukkoa henkeäni siihen malliin, että oli kuunneltava järjen ääntä... Sama se mitä haluaa, pää tekee mitä tekee. Itselleni oli suuri pettymys huomata, että pitkästä aikaa sairauteni heittäytyy esteeksi suunnitelmille. Mutta olenhan minä tiennyt, että vaikka vointini on kesän aikana vähän kohentunutkin, ei tie paranemiseen ole vielä päätöksessään. 

Mikä sitten ahdistaa? Sen kun aina tietäisi. Sitä huomaan jännittäväni aina kotoa lähtiessä, että ymmärretäänkö minua. En näytä sairaalta, en kulje raaja paketissa eikä minulta ole vaikkapa hoitojen myötä lähtenyt hiuksia. En tiedä kuuluuko se osaksi masentuneen järjen juoksua, ettei olo ole kovinkaan monesti ymmärretty. Tämä masentuneen järki kuitenkin sanoo, että viime viikkoina on tapahtumaa ollut tarpeeksi, kenties liikaa. Raja tulee siis siinäkin mitä pystyy tekemään, sitä ei vain tiedä koskaan etukäteen. 

Sanoinkin miehelleni, että olisipa ihminen siinä mielessä kuin kännykkä, että kun alkaa akusta loppua virta niin siitä tulee ilmoituksia kunnes pääsee latinkiin tai kunnes lopahtaa täysin. Sen taidon varmasti opin minäkin paremmin terapiassa ja olen onneksi monta asiaa siellä itsestäni ja sairastamisesta oppinutkin. Mutta näillä mennään nyt. 

Katselen ikkunasta vuorottelevaa sadetta ja paistetta, siinä menee loppuviikkoni nyt. Opinpa taas jotain ja ehkä tunnistan taas hieman paremmin uupumuksen jatkossa.